Masokistin opas Suomi-jalkapallon kipeimpiin pettymyksiin – Uskonsa kerran menettänyt Jari Tervo ei enää epäile Huuhkajien EM-kisapaikkaa

Se on siinä – vai onko? Suomen jalkapallomaajoukkueen pitää enää voittaa Liechtenstein. On hyvä muistaa, että pientäkään maata vastaan voitto ei ole varma. Monesti paniikki on iskenyt viime hetkillä, katkerana kipuna ja ”taasko meille kävi näin” -tuskanhuutoina.

Enää niin ei saa tapahtua. Historian lehti kääntyy perjantaina 15. marraskuuta, jos Suomi varmistaa paikkansa jalkapalloilun arvokisoissa. Kyseessä on asia, jonka ei koskaan pitänyt tapahtua, kuten Lordin vuoden 2006 euroviisuvoitto ja Curt Lindströmin kiekkoleijonien vuoden 1995 MM-kulta.

Jos fanien kannustuslaulu ”Riven johdolla me mennään kisoihin” muuttuu todeksi, Suomi räjähtää eurooppalaisemmaksi kuin EU-kansanäänestyksen päätyttyä kyllä-leirin voittoon syksyllä 1994. Valmentaja Markku ”Rive” Kanervalle valetaan patsaita. Suihkulähteissä ei ole pallon mentävää aukkoa. Sellaista riemua ja patoutuneiden pettymysten purkautumista terveeksi kansalliseksi urheiluhuumaksi ei ole ehkä koskaan nähty näillä leveysasteilla.

Mutta kuten sanottua, siihen on vielä hetki matkaa. Liechtenstein voi olla paha vastus. Seuraavassa selitämme miksi.

Tappio, joka katkaisi Tervon selän

Kuudes lokakuuta 2016 Suomi kohtasi Islannin Reykjavikissa MM-karsinnoissa. Suomi johti ottelua vielä 1–2, kun 90 minuuttia oli täyttymässä pelikellossa. Juuri ennen varsinaisen peliajan päätöstä Alfred Finnbogason puski Islannin tasoihin. Lisäajan lisäajalla Islannin Ragnar Sigurdsson runnoi pallon Suomen maalivahdin Lukas Hradeckyn käden alta juuri ja juuri maaliviivan yli. Islanti voitti 3–2.

Tähän otteluun päättyi kirjailija Jari Tervolta maajoukkueen seuraaminen.

– Olen katsonut 50 vuotta Suomen jalkapallomaajoukkueen otteluita. Lopetan tähän. Mikään ei koskaan muutu, Tervo avautui tuona iltana Twitterissä.

Tervon on ollut sittemmin pakko pyörtää päätöksensä. Suomen maajoukkue, jonka tärkeimmät pelaajat ovat edelleen samat kuin Islannissa 2016, on alkanut voittaa oikeat ottelut ja on menossa ensimmäistä kertaa miesten jalkapallon EM-kisoihin.

Kannattaminen on potkuja takapuoleen

Jari Tervo aloitti jalkapallon seuraamisen ja maajoukkueen kannattamisen jo lapsuudessa.

– Pelasin juniorifutista Rovaniemen huonoimmassa jalkapalloseurassa Rovaniemen Lapissa vuodesta 1969 lähtien. Olin kuin Länsi-Saksan maajoukkueen tykki Gerd Müller. Maalit eivät olleet kauniita, mutta tein niitä monta.

Näiltä vuosilta kirjailijalla on edelleen tallessa hänen arvokkain urheilupalkintonsa, D-junioreitten kaupunkisarjan kolmanneksi parhaan pelaajan palkinto. Vuosi oli 1970.

– Oikeasti olisin ollut toiseksi paras. Lehtovaaran Juha oli minua etevämpi. Polveni rustottuivat hiekkakentillä, joten palloilu oli lopetettava, Tervo sanoo.

Tämän jälkeen hän kertoo päättäneensä ryhtyä maailman parhaaksi sähkökitaristiksi.

Maajoukkuetta Tervo kannatti jo oman peliuransa aikana.

– Olen seurannut ja kannattanut Suomen jalkapallomaajoukkuetta yli viisikymmentä vuotta. Välillä olen kannattanut sitä potkimalla sitä perseeseen.

Opettaa sietämään vastoinkäymisiä, siis elämää

Suomen heikosti menestyneen maajoukkueen kannattaminen on vaatinut suomalaiskansallista masokismia.

– Joukkueen kannattaminen on ollut välillä kuin pitkä musta tunneli. Kun vihdoin tunnelin päässä on kajastanut valoa, se on ollut vastaantuleva juna, Tervo veistelee.

– Menestymättömän jalkapallojoukkueen kannattaminen on kovaa työtä. Se opettaa sietämään jatkuvia vastoinkäymisiä, siis elämää. Päivääkään en vaihtaisi pois, mutta yhden illan kyllä. Sen kun Suomi menetti johdon Unkaria vastaan ja neljä viimeistä kosketusta oli Suomen pelaajiin ennen kuin pallo meni Suomen verkkoon.

”Hirveältä näyttää – ja voi luoja! Luoja paratkoon!”

Lokakuinen ilta 1997 Olympiastadionilla jäi Suomen kaikkien aikojen jalkapalloilijan Jari Litmasen uran lähimmäksi mahdollisuudeksi viedä Suomi MM-kisoihin.

Kyseinen Unkari-ottelun lisäajalla tullut 1–1-tasoitusmaali välittyi television katsojille Antero Mertarannan selostuksella.

– Aijaijaijaijaijai… Hirveältä näyttää – ja voi luoja! Voi luoja paratkoon, Mertaranta purkautui.

Unkarin kulmapotkua yritti ensin tuloksettomasti siivota kaksi suomalaispelaajaa. Lopulta pallo pomppasi maaliviivalle, josta Sami Mahlio sutaisi pallon maalivahti Teuvo Moilasen jalan kautta omaan maaliin.

– Ei tämä kyllä voi olla totta, totesi ottelua kommentoinut Jukka Rönkä epäuskoisena.

– Joka ikinen kerta tämä asia päättyy tällä tavalla, ja tänä päivänä tämä Suomen joukkue olisi ansainnut aivan muunlaisen tuloksen kuin tällaisen tuloksen, Rönkä jatkoi.

Tasoitusmaali pudotti Suomen MM-jatkokarsinnoista.

Kymppipaitaa kantanut kuningas Litmanen pääsi sittemmin arvokisojen kynnykselle vielä vuonna 2007. Vierasvoitto Portugalista olisi vienyt Suomen EM-kisoihin. Ottelu päättyi 0–0.

Senkin jälkeen kipeitä hetkiä on riittänyt. Voitto Saksasta oli lähellä MM-karsintojen aluksi 2008, mutta jalkapallon suurvalta tasoitti saksamaisesti ja pisteet tasattiin 3–3. Seuraavana kesänä kisajunan olisi saanut raiteilleen Venäjää vastaan. Itänaapuri haki pisteet lukemin 0–3 ja punaisena vellonut Helsingin Olympiastadionin venäläiskannattajakatsomo mylvi suomalaiset hiljaisiksi.

Nyt maajoukkueen hyökkäyspelin tahtipuikkoa heiluttaa toinen tähti numerolla 10, Teemu Pukki, ja kotistadioneista on ensimmäistä kertaa tullut lähes murtumattomia linnakkeita Olympiastadionin remontin aikana. Tampereen Ratinassa ruoho on kasteltu sankarien hiellä.

Voiko häviölläkin sanoa ”eteenpäin on menty”?

Kirjailija ja jalkapallon syvällinen tuntija Jukka Pakkanen on seurannut maajoukkueen edesottamuksia 1950-luvulta asti.

Hän muistaa toimittajan kysymyksen jo 1950-luvulla: ”Kaatuuko Suomi eteenpäin vai taaksepäin?”

Kysymys ennen ottelua sisälsi oletuksen, että Suomi häviää joka tapauksessa, mutta se sai pohtimaan, onko parempi kaatua naamalleen eli eteenpäin vai selälleen eli taaksepäin. Voiko häviölläkin sanoa, että ”eteenpäin on menty”?

Pakkanen muistaa jalkapallohistorian harvat valopilkut, kuten vuoden 1964 Pohjoismaiden mestaruuden. Suomi myös pärjäsi ennen itsenäisyyttä sijoittumalla Tukholman 1912 olympialaisissa neljänneksi.

Vähäisiä ovat ilon hetket olleet sen jälkeen. Pakkanen kuvailee jalkapalloa yksinkertaiseksi mutta armottomaksi, julman kauniiksi peliksi.

– Yksi huono syöttö tai ratkaisu voi kääntää pelin.

Hän siteeraa Nobel-kirjailija Albert Camus’ta: ”Sen minkä tiedän moraalista, tiedän jalkapallokentältä”. Pelaaja joutuu jatkuvasti valitsemaan pallon pitämisen, kuljetuksen, syötön ja lukemattomien muiden vaihtoehtojen väliltä.

Pakkanen panee Suomen maajoukkueen nykyisen nousun pitkälti valmentaja Markku Kanervan ansioksi.

– Oma pelitapa on klisee, mutta kyse on siitä, että valmentaja maksimoi materiaalin ja resurssit, Pakkanen sanoo.

– Ulkomaalaisia valmentajia Suomen maajoukkueessa en ymmärrä ollenkaan. Jo kieli on kitkatekijä.

Suomessa on jo syvä jalkapallokulttuuri

Pakkanen ei kuitenkaan pidä itseään fanaattisena maajoukkuekannattajana. Sen sijaan hänen sydämensä sykkii Milanon sinimustalle Interille. Viimeksi hän seurasi ottelua Giuseppe Meazzan stadionilla edellisenä viikonloppuna.

Katsomossa ovat usein myös jalkapallotoimittajana Italiassa työskentelevä poika Mitri Pakkanen ja 13-vuotias tyttärenpoika, josta Pakkanen on koulinut Interistan.

Kirjailijan mukaan on kuitenkin harhakuvitelma, ettei Suomessa ole jalkapallokulttuuria.

– Helsingin IFK (jalkapallojaosto perustettu 1907) on vanhempi seura kuin Inter (perustettu 1908). Laji tuli englantilaisten merimiesten mukana Suomeen.

Hänen oma jalkapallokulttuuritekonsa oli lahjoittaa teos San Siron uneksija Kuopioon, joka juhli tänä syksynä Suomen mestaruutta.

– Olen aina pitänyt KuPSista ja legendaarisesta savolaisesta lyhytsyöttöpelistä.

Pakkanen toteaa, että arvokisapaikka nostaisi jalkapallon asemaa Suomessa hetkellisesti, mutta sen varaan ei kannata laskea pidemmän päälle.

Alle 40 000 asukkaan Liechtenstein erottaa kisapaikasta

Nyt Suomi pääsee perjantaina 15. marraskuuta yrittämään EM-kisapaikan sinetöintiä Liechtensteinia vastaan Töölön jalkapallostadionilla Helsingissä. Voitto kotiin, eikä tarvitse jossitella.

Liechtensteinin asukasluku on vajaat 40 000. Tällä väkiluvulla ei mahdu Suomen 25 suurimman kaupungin joukkoon.

Jari Tervo ei menneiden vuosikymmenien murheista huolimatta anna pessimismille sijaa.

– Suomella on nyt kaikkien aikojen tilaisuus pelata itsensä ensimmäistä kertaa maailman kauneimman urheilulajin arvoturnaukseen. Ja sen Suomi saatana soikoon tekee, hän lataa.

Tervon mukaan kyseessä on kansallinen merkkipaalu, joka Suomelta vielä puuttuu eurooppalaisessa vertailussa.

– Suomi on moderni, vauras, itsenäinen ja demokraattinen valtio, joka kuuluu Euroopan unioniin ja on voittanut kerran euroviisut. Normaalin länsieurooppalaisen valtion statuksesta puuttuu enää osallistuminen jalkapallon arvoturnaukseen. Näin merkittävä asia tämä on. Suomi ottaa tyynesti ja arvokkaasti sille kuuluvan paikkansa.

Pakkanen ei olisi uskonut, että Suomi pääsee jalkapallon arvokisoihin hänen elinaikanaan.

– Ilokseni taidan olla väärässä.

Hänen mukaansa ei löydy enää sellaista realistista mahdollisuutta, että paikka jäisi saamatta.

– Sen ajattelu olisi jo yltiömasokismia.

Lue kuitenkin tämä ”ennustus”, jos uskallat

Animaatiosarja Pasilan vuonna 2011 julkaistussa jaksossa ”Brasilian pojat” Suomi oli kiinni arvokisapaikassa.

Vastassa oli enää Liechtenstein, joka Suomen piti voittaa päästäkseen MM-kisoihin.

Suomi johti ottelua maalilla yliajan viimeiselle sekunnille asti, jolloin huonosti purettu kulmapotku pomppasi Suomen maalivahdin, puolustajan, toisen puolustajan, tuomarin ja lopulta maalin katolla istuneen huuhkajan kautta Suomen maaliin.

Näin kertasi loppuhetkien tapahtumat Huomenta ihmiset -ohjelman juontaja Juhani Kontiovaara Pasilassa.

Toivottavasti tämä jalkapalloennustus ei toista itseään todellisuudessa – edes laimennettuna.

Kuten sanottua, Liechtensteinia ei kannata hetkeksikään aliarvioida.

Mutta voi pojat ja tytöt, kun se kaatuu!

Silloin viidenkymmenen vuoden kauna ja katkeruus kaikkoaa pillin vihellykseen.

Oi, Suomi on jo melkein siellä.

Kirjoitus on julkaistu Forssan Lehdessä ensimmäisen kerran 2.11.2019