Urheilu Forssa

Mont Blancin rinteet veivät mehut kovakuntoisistakin miehistä

Kuusi ja Junnila pääsivät lähelle rajojaan 300 kilometrin alppivaelluksessa.
Vielä hymyilyttää. Niko Junnila ja Sami Kuusi matkan alkupuolella, takana näkyy Chamonix´n laakso. Kuva: Niko Junnila
Vielä hymyilyttää. Niko Junnila ja Sami Kuusi matkan alkupuolella, takana näkyy Chamonix´n laakso. Kuva: Niko Junnila

Kovakuntoiset kaverukset Sami Kuusi ja Niko Junnila selvisivät kuin selvisivätkin kunnialla maaliin 300 kilometrin mittaisesta vaellusurakastaan Mont Blancin rinteillä Alpeilla. Koville se kuitenkin otti. Vaativa maasto, pitkä matka, hurjat korkeuserot ja lähes olemattomat unet puristivat mehut monissa kovissa koitoksista karaistuneista miehistä.

117 matkaan lähteneestä joukkueesta 91 selvisi maaliin. Kuusi-Junnila oli maalissa 26:s.

– Kyllä tämä oli kiertämistäni tapahtumista ehdottomasti rankin. Se mikä tästä teki niin rajun, oli unen puute. Minun ja Nikon etenemisvauhti oli sellainen, ettei meillä ollut mahdollisuuksia pitkiin uniin, mikäli halusimme päästä määräajassa maaliin, kertoo Kuusi, jonka mukaan he nukkuivat reilun viiden vuorokauden aikana yhteensä vain seitsemän tuntia.

– Kaikin puolin kovin kisa missä olen ollut. Minulla tuli ongelmia oikean polven kanssa, ylämäet menivät hyvin, mutta alamäet olivat raastavia, Junnila jatkaa.

 

Kuusi ja Junnila osallistuivat suuren polkujuoksutapahtumaan Ultra Trail du Mont Blanciin kuuluvaan 300 kilometrin Petite Trotte à Leoniin. Aikaa reitin läpikäymiseen oli 150 tuntia. Nousumetrejä oli hurjat 25 000 ja suurin osa matkasta hidaskulkuista kivikkoa. Reittiä ei ollut merkitty, vaan sillä piti itse suunnistaa kartan ja GPS:n avulla.

Kuusella oli pahoja vaikeuksia heti taipaleen alussa.

– Ensimmäinen päivä oli minulle todella hankala, olo oli voimaton ja huono. En tiedä johtuiko se alkujännityksestä vai siitä, että kaaduin ja loukkasin polveani noin 15 kilometrin kohdalla. Luulin silloin, etten selviä maaliin asti. Täytyy kiittää Nikoa, joka jaksoi tsempata minua eteenpäin, Kuusi kertoi.

Kaksikko paineli ensimmäisen yön nukkumatta. Päästyään huoltopaikalle, jossa kaverusten huoltajana toiminut Tuula Nieminen oli odottamassa, he malttoivat ottaa torkut, jonka jälkeen Kuusen jännitys helpotti ja olo alkoi parantua.

Tämä jälkeen matka taittui vuorenrinteitä ylös ja alas ilman isompia ongelmia. Maasto oli sen verran kivikkoista ja juurakkoista, paikoin suorastaan vaarallista, ettei juoksuaskelia kannattanut yrittää ottaa, edetä piti reippaasti kävelemällä.

– Tarkistin GPS:stä, että juoksimme alussa seitsemän kilometriä, siinä kaikki, Junnila sanoo.

 

Maalin alkaessa jo häämöttää Kuuselta loppuivat yhtäkkiä totaalisesti energiat. Mies oli aivan piipussa 12 kilometriä ennen maalia. Vaikka matkaa oli kilometreissä vähän, ajallisesti taivalta oli vielä jäljellä 5–6 tuntia.

– Olin aivan puhki, enkä edes kunnolla tiennyt missä olin. Onneksi Niko oli ajan tasalla. Hän vei minut varjoon lepäämään ja antoi minulle geelejä ja juomista, Kuusi muistelee.

Junnila tankkasi ja tsemppasi Kuusen taas kuntoon. Matka pääsi kohta jatkumaan, tosin hieman aiempaa rauhallisempaa tahtia.

– Se oli tiukka paikka, mutta ei siinä ollut muuta mahdollisuutta kuin toimia rauhallisesti ja auttaa joukkuekaveria. Meillä oli kuitenkin vielä määräaikaan paljon aikaa, olisimme voineet levätä monta tuntia ja silti ehtiä ajoissa maaliin.

Kymmenkunta joukkuetta ehti lopussa ohi, mutta Kuusi-Junnila-kaksikko oli silti maalissa 26:s.

– Isot kiitokset Niemisen Tuulalle, joka toimi meidän huoltajana. Hänestä olisi iso apu.

 

Rankka reissu jätti jälkensä. Päiväunet ovat kotiutuneelle kaksikolle maistuneet, eivätkä voimat ole vielä palautuneet.

– Näillä kisoilla olen hakenut rajojani. Vielä ne eivät löytyneet, mutta lähelle päästiin, naurahtaa Kuusi.

– Kyllä on ihan voittajafiilis, tästäkin selvittiin. Toisaalta on vähän tyhjä olo, kun lähes kaikki tekeminen vuoden ajan tähtäsi tähän tapahtumaan, Junnila sanoo. FL