Uutiset

Arjen hyvät teot elävät kilvan juhlapuheissa, mutta arkitodellisuudessa ihmisen annetaan olla syvässä omassa rauhassa ja pärjätä omin voimin

Kun tuntematon maksoi bussilipun, katse kääntyi omaan peiliin. Hetki osoitti peiliin katsomisen olevan katalan musta paikka, kirjoittaa Lännen Median toimittaja Minna Akimo.

Bussikorttini oli tyhjä, eikä paikallisliikenteessä käynyt pankkikortti. Olisi pitänyt olla käteistä. Ei ollut, joten käännyin valittaen pois bussista.

Takaani kuului naisen ääni: “Älä mene. Minä maksan matkasi.”

Kävi niin, että joku tuntematon ihminen maksoi minun bussimatkani. Olin niin ällikällä lyöty, etten tiennyt miten olisin kiitellyt riittävästi. Oikeasti. Joku tuntematon ihminen maksoi minun matkani, että pääsin kotiin.

Tapaus lämmittää edelleen mieltäni, mutta samalla se myös kirveltää. Ajattelin, olisinko minä toiminut samalla tavalla vastaavassa tilanteessa. Luultavasti en. Olisin vain katsellut kengänkärkiäni bussijonossa ja sadatellut hidasta jonoa.

Tapauksen jälkeen peilistä näkyi pitkän aikaa karu kuva. Samalla kun sadattelen päivästä toiseen kaikenlaisen ystävällisyyden kadonneen, en sitä itsekään mitenkään erityisesti edistä.

Syytä on niin omassa luonteenlaadussa kuin syvään juurtuneessa myyttimäisessä uskomuksessa, ettei itsenäisten ihmisten asioihin kovin helposti pidä mennä puuttumaan.

Suomessa ihmisten tarve pärjätä itse ja olla omassa rauhassaan ovat peruskauraa.

Ihailemme nopeasti itsenäistyviä lapsia, jotka lentävät äkkiä lapsuudenkodeistaan pois ja pärjäävät itse. He eivät valita eivätkä kitise elämän muutoksen tuomaa pelkoa ja epävarmuutta. Oi, miten me ylistämme, kun itsenäistä lapsista ei ole yhtään mitään vaivaa. He sopeutuvat aikuisuuteen suit sait sukkelaan.

Ihailemme sankaritarinoita, joissa syvistä alhoista on noustu omin voimin. Torppa on rakennettu upottavalle suolle, suurperheen päänä on väitelty tohtoriksi ja kierretty purjehtien koko maailma. Yöllä riittää unta kaksi tuntia, ja taas jaksaa omin avuin urotekoihin.

Juhlavasti puhumme, kuinka viemme hoivaa omaan kotiin, jossa ylityöllistetty lähihoitaja käy piipahtamassa viiden minuutin ajan. Sen jälkeen seniorikansalainen saakin olla omassa kodissaan aivan rauhassa ja yksin, sitähän kaikki rakastavat. Omaa rauhaa ja sitä, ettei kukaan häiritse.

Annamme aplodeja niille, jotka huutavat lujaa ja ilkeimmin. Että ne jotkut osaavatkin sanoa sillä tavalla kivan nasakasti ja näyttää, miten typerä tuo toinen ihminen onkaan. Kirjoitusvirhekin, kun yhdyssana jäi roikkumaan erilleen. Hirveä moukka, pilkatkaa kaikki!

Esimerkkejä kyllä löytyy, joten parasta on mennä takaisin oman peilin ääreen. Ja pelkkää mustaahan sieltä näkyy. Eipä ole tullut viime aikoina hyviä tekoja viljeltyä mihinkään suuntaan. Omat hommat on hoidettu ja sitten vetäydytty omaan rauhaan. Pitäisivät vielä hullujen huoneelta karanneena, jos tässä kaiken tärkeyden keskellä alkaisi tuntematonta ihmistä kehumaan teoin taikka sanoin.

Mitä sitä turhan päiten ojentamaan kyynärpäänsä, että minäpä nyt tässä autan sinut kynnyksen ylitse.

Toisaalta kyllä. Vähän tekisi mieli sanoa sille kauppajonossa seisovalle kännykkää räpläävälle ihmiselle pari kivaa sanaa ja saada siitä itsellekin oiva mieli loppupäiväksi. Vaikka senkin uhalla, että vastapuoli hulluna pitäisi.

Fingerpori

comic

Uusimmat