Uutiset

Ensin Louhimies, nyt baletin Greve – kenen pää on pölkyllä huomenna?

Ensin Aku Louhimies, sitten Kenneth Greve. Kansallisoopperan ja -baletin johtajan siirto pois esimiestehtävistä tanssijoiden epäasiallisen kohtelun takia kuulosti aluksi uskomattomalta. Sitten, niin surullista ja epäkorrektia kuin se onkin, alkoi melkein naurattaa. Tilannehan on absurdi!

Mitä seuraavaksi? Kenen pää on pölkyllä huomenna? Kuka kertoo seksuaalisesta häirinnästä ylihuomenna? Mikä suomalaista elokuva- ja näyttämötaiteen kenttää oikein riivaa? Louhimies-gate pyöräytti vauhtiin ihan oman, ennennäkemättömän kotimaisen kulttuurin metoo-efektinsä.

Nyt, kun pullonkorkki on possahtanut auki, kuohunta tuskin loppuu ihan heti. Kun pitkäaikaisia patoutumiaan alkaa purkaa suorasukaisesti ja tunteikkaasti itseään muutenkin ilmaiseva kulttuuriväki, on jälki todennäköisesti rumaa.

Tietenkin epäasiallinen kohtelu ja vallan väärinkäyttö on aina vastenmielistä, rumaa ja tuomittavaa, mutta niin on myös lynkkausmieliala. Kun homma karkaa lapasesta ja puurot ja vellit menevät iloisesti sekaisin, hautautuu liejuun helposti myös se kaikkein tärkein. Totuus.

Kuka loppujen lopuksi teki ja mitä? Mitä me elokuva-alan ulkopuoliset oikeastaan tiedämme ja mitä meidän pitäisi tietää?

Kaikki Jussi-gaalan punaisella matolla haastattelemani näyttelijät iloitsivat siitä, että keskustelu epäasiallisesta kohtelusta elokuva-alalla on viimeinkin nytkähtänyt liikkeelle. Omista kokemuksistaan julkisesti avautuneiden naisten rohkeutta kiiteltiin myös televisiokatsojien näkemissä puheenvuoroissa.

Panin merkille, ettei yksikään näyttelijä tunnustanut joutuneensa itse vallan väärinkäytön uhriksi. Tämä voi johtua vain siitä, ettei epäasiallinen kohtelu ole laajamittainen ongelma tai siitä, ettei avautumisia pidetä viisaina. Näyttelijä Laura Birn myönsikin alalla vallitsevan pelon ilmapiirin, koska työtilaisuudet ovat tiukassa.

Birn! Kuvittelin, että Puhdistuksen, Syysprinssin ja ties minkä päätähti nyt ainakin työllistyisi ihan helposti. Väärin. Näin ei ole. Alan piirit ovat pienet ja kovia tekijöitä on muitakin. Esimerkiksi Jussi-pystin parhaasta naispääroolista pokannut Krista
Kosonen.

Näyttelijän megasuosion konkretisoi hänen ympärilleen punaiselle matolle muodostunut televisiokameroiden paksu muuri. Samanlainen muuri ympäröi myös Tommi Korpelaa. Kysymys Louhimiehestä sai näyttelijän hämmentyneen oloiseksi.

Jostakin syystä uskoin Korpelan vilpittömyyteen, kun mies silmiin tapittaen totesi, ettei tiennyt tuntemiensa näyttelijöiden kohtelusta. Väläyksenomaisen hetken iso kaveri vaikutti epävarmalta, melkein haavoittuvaiselta.

Jussi-gaalan avoimeen, sinisin valoin valaistuun juhlasaliin media ei päässyt seuraamaan tapahtumia, mutta kannustushuudot, vislaukset ja aplodit kantautuivat sinne selkeämmin kuin screeniltä näkyneeseen televisiolähetykseen. Niin myös hiljaisuus.

Hiljaisuus syveni lähes epätodelliseksi kun illan odotetuin vieras, Aku Louhimies, ilmestyi estradille. Luultavasti jokainen läsnäolija pohti mielessään sitä, olivatko Louhimiehen anteeksipyynnöt vilpittömiä. Todennäköisesti olivat. Mutta mikä hänet sai liikuttumaan? Tarvitseeko sitä tietää? Ehkä pääasia sittenkin on se, että keskustelu on avattu.

Median näköpiiristä Louhimies pysytteli poissa. Sillä hetkellä se tuntui ymmärrettävältä.

Asiasanat

Uusimmat

Näkoislehti

22.9.2020

Fingerpori

comic