Uutiset

Etteikö suomalainen puhu eikä pukahda? Juttusarja Satunnainen Suomi todisti tyystin toista

Se oli hullu idea: arvotaan vuoden jokaiselle viikolle sattumanvarainen piste Suomen kartalta, mennään käymään siellä ja tehdään kokemuksista lehtijuttu.

Alussa arvelutti, mitä kohteista löytyy. Kun katsoi ensin karttaa ja sitten tilastoa, saattoi päätellä, että metsään mennään – tai suolle tai järveen.

Suomen pinta-alasta 77 prosenttia on metsää, suota tai kitumaata. Vesistöä on 10 prosenttia ja maatalousmaata 9 prosenttia. Rakennetun maan osuudeksi jää vain 4 prosenttia.

Vielä oleellisempi kysymys oli, ketä tai keitä kohteista löytyy.

Jos jostakin Tuupovaaran rinteestä onnistuu bongaamaan huivipäisen marjastajan, pitääkö hän lähestyvää toimittajaa ja valokuvaajaa karhuakin pahempana uhkana? Säntääkö mustikkamummo karkuun?

Ei sännännyt. Kun kaikkia 52:ta juttua lueskelee nyt, huomaa, että kyse oli koko lailla ainutlaatuisesta kohtaamisten sarjasta.

Väestön keskipiste on Hauholla

Lännen Median “satunnaisten” teossa mukana olleet kymmenkunta toimittajaa ja kuvaajaa tapasivat vuoden aikana hämmästyttävän kiinnostavan ja puheliaan joukon aivan tavallisia mutta silti erilaisia persoonia. He olivat sellaisia suomalaisia, joista ei kenties muuten lehtijuttuja tehtäisi.

Pelisäännöt olivat sitä maata, että sovimme aloituspaikaksi Suomen väestöllisen keskipisteen. Se on Kokkilan kylässä Hämeenlinnan Hauholla.

Sen jälkeen arvoimme kohteita netissä toimivalla Random Point Generatorilla. Aparaatti napautti kohteen kartalle kuin tikan tauluun ja antoi sille koordinaatit.

Haut etenivät joka viikko spiraalimaisesti etäämmälle Hauholta niin, että loppuvuodesta taivalsimme Lapin hangilla. Kävimme Posiolla, Kittilässä ja Savukoskella.

Siinä vaiheessa arvontoja piti uusia, sillä generaattori ei tunne valtioiden rajoja. Koordinaatit tuppasivat osua milloin mihinkin Petroskoihin, Narvikiin tai Viljandiin.

Vain parista paikasta ei löytynyt ketään

Lähes aina kohteesta tai sen läheltä löytyi ihminen.

Harvinainen poikkeus oli Niinistöntie Kangasalan reunamilla. Se osoittautui alkusyksyllä niin autioksi tienooksi, että toimittaja Simopekka Virkkula päätyi jutussaan pohtimaan tien presidentillisiä ulottuvuuksia, metsän majesteettisuutta ja Converse-tossujen maasto-ominaisuuksia.

Välillä piti tehdä salapoliisityötä.

Tammelan metsäisen Keskisentien varressa siinteli helmikuisena pakkaspäivänä muutama kesämökki ja pari asuintaloa, mutta elävien olentojen olemassaoloon viittasivat vain tuoreet jalanjäljet lumessa. Ne lähtivät tien varteen pysäköidyltä autolta ja katosivat vaikeakulkuiseen ryteikköön. Koiran jälkiä ei näkynyt. Sahan ääntä ei kuulunut.

Kuvaajana mukana ollut Heikki Westergård oli sinnikäs. Hän halusi selvittää jälkien salaisuuden, vaikka siihen menisi koko päivä.

Tunnin odottelun jälkeen piti tekstata rekisterinumeropalveluun ja selvittää auton haltija. Palvelu tekstasi takaisin: Harri Hytönen, Kärkölä.

Hytönen vastasi puhelimeen joltakin mättäältä ja tuntui hätkähtävän, kun soittaja selitti olevansa hänen autollaan. Mitä on tapahtunut?

Ei sen kummempaa kuin että metsämiehen toivottiin kertovan, mitä hän pöpelikössä puuhaa.

Hytönen alkoi nauraa. Hän kertoi tekevänsä suunnistuskarttaa ja suunnistavansa vartin päästä autolle kertomaan, miten kartta syntyy. Sekin selvitys olisi jäänyt tekemättä ilman satunnaisgeneraattoria.

Kohtaamiset olivat sattuman kauppaa

Paitsi paikalla, myös ajalla oli merkitystä.

Sarjan nyt päätyttyä toimittaja Johanna Jurkka ihmettelee, miten ajoitukset saattoivat osua niin nappiin. Kohtaamiset ja tilanteet olisivat olleet ohi, jos satunnaispisteeseen ei oltaisi saavuttu juuri oikealla minuutilla.

-Kuin ihmeen kaupalla aina joku sattui kävelemään vastaan milloin minkin jumalan selän takana, Jurkka tuumaa.

-Vöyrissä on Kalapää-niminen järvi. Ajelimme sinne kuvaajan kanssa, emmekä nähneet moneen kilometriin ketään. Ihan siinä pisteen kohdalla vastaan pyöräilivät sitten äiti ja poika jokakesäisellä lenkillään. Kaksikko oli tehnyt sellaisen reissun joka kesä jo parinkymmenen vuoden ajan.

Lapista irtosi myyttistä tarinaa

Kohtaamisten satunnaisuus saattoi vaikuttaa ihmisten puheliaisuuteen. Harkinta-aikaa ei jäänyt, kun toimittaja ilmaantui pyytämättä ja yllättäen pusikosta kyselemään arkipäiväisiä kahvin keittämisestä, kalan perkaamisesta tai saunan lämmittämisestä.

Usein juttelu johti tarinoihin.

-Kun etsin Satunnaisen Suomen kohdetta Ylitornion ja Rovaniemen rajalta, sain kuulla historiallisia ja mytologisia kertomuksia saamelaisasutuksesta, jota oli ollut siellä ainakin 1700-luvulta alkaen, toimittaja Pekka Mauno muistelee.

Sittemmin saamelaiset joutuivat väistymään suomalaisen uudisasutuksen tieltä.

-He tekivät taikoja uudisasukkaiden harmiksi. Ne taiat elävät tarinoina näinäkin päivinä, Mauno kertoo.

-Yksi kertoo Airijärven kummituksesta. Kun kirjoitin siitä, sain lukijoilta useita yhteydenottoja. Niiden mukaan Airijärvellä kummittelee edelleen. Osa soittajista oli jopa henkilökohtaisesti kokenut kummituksen taikavoiman.

Lapset olivatkin nelijalkaisia

Aina kaikki ei mennyt niin kuin ruotsinkielisessä kodin makasiiniohjelmassa.

Lukemistotuottaja Marjo Oikarinen teki yhden satunnaisen osan palatessaan vappureissusta Jyväskylästä. Arvottu piste sattui osumaan melkein hänen ajoreittinsä varteen. Se oli Keuruun Haapamäen höyryveturipuiston vieressä.

-Kyydissä oli kolme teiniä ja aikuinen tytär. Puistossa meitä vastaan tuli koiria, joita tervehdittyään teinit painelivat kiipeilemään veturien luokse, Oikarinen muistelee.

-Minä ja vanhin tytär jäimme juttelemaan koirien emännän ja isännän kanssa. He asuivat puiston yhteydessä. Kysyin, onko pariskunnalla lapsia. “Onhan meillä neljä”, isäntä kuului vastaavan. Vähän ihmettelin sitä, sillä lapsia ei näkynyt missään.

Jatkoksi ja varmistukseksi piti vielä tiedustella, viihtyvätkö lapset Haapamäellä. Siihen isäntä tuumasi, että kyllä viihtyvät.

-Autossa tytär sanoi olettaneensa, ettei pariskunnalla ole lapsia, koska koirat suhtautuivat nuoriin kovin varovaisesti, Oikarinen kertoo.

-Itse puolestani mietin, oliko kyseessä uusperhe. Kenties lapset asuivat välillä muualla.

Totuus valkeni, kun juttu julkaistiin.

Isännän vastaus oli ollut: “Onhan meillä nelijalkaisia.”

Pörssiyhtiöön pääsy tyssäsi tiskille

Varsinkin sarjan alussa, kun pisteet osuivat Etelä-Suomeen, tie vei myös asutuksen ja kaupan keskuksiin.

Lempäälän Ideaparkista löytyi Australiasta Pirkanmaalle muuttanut perhe ja Hyvinkään keskustasta elämänmyönteinen autokauppias.

Hyvinkäällä tarkka kohde ei kuitenkaan ollut autokaupan nurkalla. Se asettui kahden pörssiyhtiön, Koneen ja Konecranesin portille. Vastaanottotiskillä Satunnaisen Suomen tutkimusmatkailijat saivat seuraavia vastauksia:

-Mukava idea teillä, mutta nyt meillä ei ole sellaista henkilöä paikalla.

-Hän on Keilaniemessä.

-Myös hän on estynyt. Hän on tilaisuudessa.

-Teidän olisi pitänyt sopia tapaamisaika etukäteen.

-Ei taida kukaan meiltä voida osallistua. Henkilöstöpäällikölle kannattaa soittaa myöhemmin.

-Onko teidän mahdollista sopia aika jollekin muulle päivälle?

-Minäkö? Ei, ei ei! Minua ei voi haastatella!

-Hyvää päivän jatkoa.

Asiasanat