Uutiset

Näkökulma: Kohtuus on liian vähän, eikä liikakaan ole liikaa – Miten media onnistui Matti Nykäsen kuoleman uutisoinnissa?

Kuva: Kimmo Penttinen

Kun Matti Nykänen kuoli, Ilta-Sanomat kirjoitti hänestä verkkosivuilleen päivässä 64 juttua. Iltalehden noteeraus oli 35, Ylen 28 ja Helsingin Sanomien 24 juttua.

Neljä isoa uutismediaa tehtaili Nykäsestä päivässä siis yhteensä 151 kirjoitusta.

Voi olla, että se on lajinsa Suomen ennätys.

Nykäsen hautajaispäivän tuotantomääriä en pääse tätä kirjoittaessani vielä laskemaan, mutta jo aamun perusteella voi sanoa, että ainakin iltapäivälehdet ovat olleet liikkeellä raskaalla kalustolla.

Mitä Nykäsen kuoleman ympärillä pyörineestä julkisuussirkuksesta pitäisi ajatella?

Kummasta se kertoo enemmän, Nykäsestä vai nettiajan uutismediasta?

 

Yksi uskottavan uutisvälineen määritelmä on se, että sitä seuraamalla ihminen pystyy muodostamaan ympäröivästä maailmanmenosta jonkinlaisen kokonaiskuvan. Se ei juokse pelkkien kohujen perässä, vaan seuranta on laajaa ja painotukset harkittuja.

Sisältö koostuu sopivassa suhteessa a) tärkeistä (eli tylsistä) ja b) mielenkiintoisista (eli turhista) asioista.

Jos jompi kumpi korostuu liikaa, uutisväline menettää joko uskottavuuttaan tai kiinnostavuuttaan.

Matti Nykäsen kuolema oli tiettyyn rajaan asti tärkeä uutisaihe, mutta 151 kirjoitusta yhdessä päivässä ei voi perustella aiheen tärkeydellä.

Mielenkiintoarvoltaan Nykäsen kuolema oli uutisaiheena korkeinta mahdollista luokkaa. Media tehtaili juttuja Nykäsestä, koska niille oli paljon kysyntää.

Kaupallisen median ansaintalogiikka menee yksinkertaistettuna niin, että mitä enemmän lukijoita, sitä enemmän näkyvyyttä ja mahdollisia mainostuloja.

Suhteellisuudentaju on hieno piirre, mutta siitä ei makseta, valitettavasti.

Nettiaikana suru on noussut median polttoaineena samaan kuninkuusluokkaan kuin seksi ja rikokset. Kuinka paljon surua voi annostella kerrallaan ilman, että se vaikuttaa median uskottavuuteen?

Näköjään aika paljon.

Nykäs-uutisoinnissa media venytti suoritustaan kriittiseen pisteeseen ja ehkä ylikin – aivan kuten uutisoinnin kohde 1980-luvulla.

Media ei ole saanut kuitenkaan osakseen isompia arvosteluryöppyjä. Ehkä moni on sitä mieltä, että suoritus ansaitsee tyylipisteet vähintään tasajalka- ellei jopa telemark-alastulon mukaan.

 

Jos suomalaisilta koululaisilta kysytään sadan vuoden kuluttua, ketä 1990-luvun lopussa Suomessa vaikuttaneita ihmisiä pystyt nimeämään, niin mitä he vastaavat?

Muistetaanko Nykänen?

Tekisi mieli sanoa, että jos yksi urheilija muistetaan, niin se on Jari Litmanen tai Matti Nykänen. Litmasen saavutuksia jalkapallossa ei tulla välttämättä ikinä ylittämään suomalaisvoimin. Nykänen taas on lajiaan suurempi.

Luultavasti tällainen looginen pohdinta menee kuitenkin täysin pieleen.

Sadan vuoden kuluttua Kola-Olli tai uimari Eetu Karvosen revenneet uikkarit voidaan muistaa paremmin kuin Urho Kekkonen tai Matti Nykänen.

Lähde: Suomen Kuvalehti

 

Uusimmat