Uutiset

"Mukanani ovat aina kello, taskulamppu ja oma savuhälytin" – Estonian onnettomuudesta selviytynyt Petter Ehrnsten varautuu laivoilla ja hotelleissa pahimpaan

Oli monen sattuman summa, että helsinkiläinen perheenisä Petter Ehrnsten nousi M/S Estonian kyytiin Tallinnassa 27. syyskuuta 1994.
Petter Ehrnsten osallistuu jälleen Estonian muistotilaisuuteen lauantaina Tallinnassa. Estoniasta en varmasti koskaan pääse eroon. Tajusin sen, kun olin perheeni kanssa syömässä kuukausi Estonian uppoamisen jälkeen, ja viereisessä pöydässä istuvat puhuivat vieläkin Titanicista. Kuva: Mauri Ratilainen
Petter Ehrnsten osallistuu jälleen Estonian muistotilaisuuteen lauantaina Tallinnassa. Estoniasta en varmasti koskaan pääse eroon. Tajusin sen, kun olin perheeni kanssa syömässä kuukausi Estonian uppoamisen jälkeen, ja viereisessä pöydässä istuvat puhuivat vieläkin Titanicista. Kuva: Mauri Ratilainen

Tiistai-aamuna 27. syyskuuta vuonna 1994 Helsingistä Tallinnaan lähteviä laivavuoroja oli peruttu myrskyn takia.

Siksi myös helsinkiläinen Petter Ehrnsten, 42, oli varannut lentoliput Helsingistä Tukholmaan.

Ehrnsten työskenteli myyntipäällikkönä ja oli esimiehensä kanssa menossa Tukholmaan tapaamaan asiakkaita. Kotiin jäivät vaimo ja kaksi kouluikäistä lasta.

Päivällä laivat kuitenkin jo kulkivat, joten kaksikko päättikin peruuttaa lennot ja mennä Tukholmaan laivalla Tallinnan kautta.

Tallinnassa he saivat tietää, että jatkoyhteys laivalla Tukholmaan oli peruuntunut. Ehrnsten hankki heille lentoliput Tukholmaan. Estoniaan oli tullut peruutuspaikkoja, joten lopulta hän asteli esimiehensä kanssa sen kyytiin.

 

Ilta kului tapaamalla vanhoja tuttuja

Vaikka laivalle pääsy oli takertelevaa, ei Ehrnsten havainnut laivan lähdössä mitään poikkeavaa. Säätiedoissa ennakoitiin myrskyä, mutta se ei huolestuttanut tottunutta laivamatkaajaa.

– Joka syksy on 7–8 samanlaista myrskyä. Laiva lähti hieman myöhässä rahdin kuormauksen vuoksi, mutta sekin on normihomma, Petter Ehrnsten kertoo.

Hän tunsi laivayhtiöiden henkilökuntaa ja miehistöä, sillä hän oli työskennellyt laivoilla ja reissannut muutenkin paljon jo 1970-luvulta lähtien.

Laivassa Ehrnsten vietti iltaa tapaamalla vanhoja tuttujaan. Ammatillisessa mielessä hän analysoi matkustajarakennetta ja tarkkaili ihmisten ostokäyttäytymistä laivan myymälässä.

Hän kävi syömässä esimiehensä kanssa ja jutteli viereisessä pöydässä istuneiden kahden kapteenin kanssa. Heidän seuraansa liittyi myöhemmin myös laivan intendentti.

– Siinä istuimme ja naureskelimme, että kyllä on maailma muuttunut, kun vanha merikarhu ja viinatrokari (Ehrnsten itse) juovat vissyä.

Syönnin jälkeen Petter Ehrnsten lähti vielä kiertelemään laivalle. Esimies oli jo palannut omaan hyttiinsä. Kohtaaminen jäi heidän viimeisekseen.

 

Ei huutoja, hölmistyneitä kasvoja

Puolilta öin Ehrnsten palasi hyttiinsä ja nukahti saman tien.

– Minulla on hyvä unenlahjat eikä laivan keinuminen häirinnyt, sillä se ei ollut mitään kovin suurta.

Jonkin ajan kuluttua hän heräsi outoon ääneen: se oli jonkinlaista ”toistuvaa jumputusta, joka kuului rungon läpi”.

Kokemuksensa perusteella hän tunnisti äänen olevan erilainen kuin vaikkapa laivan karille ajossa.

Ehrnsten nousi nopeasti ylös ja rupesi pukemaan housuja jalkaan. Silloin tuli ensimmäinen kallistus.

– Mietin mitä nyt tapahtuu ja mitä tässä väistetään. Kun sain housut jalkaani, tulikin toinen kallistus.

Se oli hänelle hälytysmerkki: oli päästävä äkkiä ulos. Kello, lompakko ja salkku saivat jäädä hyttiin.

Hytin tavarat lensivät ovea vasten, joten ensin piti raivata tie ulos.

– Käytävällä näin ihmisiä seisomassa, osa oli pukeissa, osa hyvin vähissä pukeissa. En muista huutoja, vaan pikemminkin hölmistyneitä kasvoja.

Syyllisyyttä pelastumisestaan Petter Ehrnsten ei ole koskaan potenut, mutta hän kokee olevansa elämälle velkaa. Kuva: Mauri Ratilainen
Syyllisyyttä pelastumisestaan Petter Ehrnsten ei ole koskaan potenut, mutta hän kokee olevansa elämälle velkaa. Kuva: Mauri Ratilainen

”Se oli nopea lähtö”

Petter Ehrnstenillä oli selvä päämäärä: oli mentävä käytävältä oikealle ja ovista ulos aulaan, rappuset ylös ja pelastusasemalle.

Reitin hän tunsi, sillä Estonia oli hänelle tuttu laiva.

– Kun itse liikkuu määrätietoisesti ja tekee jotain järkevää, muut lähtevät seuramaan tiiviissä jonossa kuin muurahaiset.

Aulassa toisessa reunassa hän näki miehen, joka tuli samalla tavalla määrätietoisesti ulos hyttikäytävästä ja lähti nousemaan rappusia ylös.

– Olin avojaloin, vain housut jalassa, paitaakaan minulla ei ollut. Se oli nopea lähtö.

 

Kun laiva kääntyi kyljelleen, iski kuolemanpelko

Ulkona kannella Ehrnsten avasi ensimmäiseksi ison lasikuituisen säilytyspenkin, jossa olivat pelastusliivit. Hän tyhjensi pelastusliivit kannelle.

Laivan kallistus oli jo 30 astetta. Ehrnsten ja toinen mies kiipesivät laivan seinää pitkin yläpuolella oleviin pelastusveneisiin, mutta niiden irrottaminen oli laivan kallistuksen vuoksi mahdotonta.

Ehrnsten näki kaksi matkustaja-alusta kauempana merellä ja kuvitteli, että ne kääntyisivät pelastamaan. Ne jatkoivat kuitenkin matkaansa. Mayday-kutsua ei vielä siinä vaiheessa ollut annettu.

Laivan valot sammuivat ja syttyivät vielä jonkin ajan kuluttua hetkeksi. Laiva kääntyi kyljelleen.

– Kun laiva on kyljellään, se on kuin iso ja pimeä lentokenttä. Rohmusin äkkiä itselleni neljät liivit: kahdet päälle ja kahdet syliin.

Silloin iski kuolemanpelko. Ehrnsten tajusi, että suurin osa matkustajista oli jäänyt laivaan, ja heidän elämänsä oli päättynyt.

– Tiesin, että nyt taistellaan hengestä. Kyljen päällä joku sai laukaistua pelastuslautan. Kaikki alkoivat rynniä sitä kohti. Konttasin pelastuslauttaa kohti yhdellä kädellä tukien, sillä toisessa kädessäni olivat pelastusliivit.

Lautta oli täynnä, ja sen ulkopuolellakin köysissä roikkui ihmisiä.

– Tarrasin kuitenkin kiinni pelastuslautan laivaan sitovaan köyteen. Tajusin pian, että jään sen alle ja hylkäsin köyden.

 

Aallot huuhtelivat vierustovereita mereen

Ehrnsten lähti konttaamaan kylkeä ylöspäin eli pohjaa kohti. Siinä taivasta kohti kenottavan pohjan päällä hän ajatteli odottavansa pelastajia – niin tuntui ajattelevan myös muutama muu.

Laivan peräpää alkoi vajota, ja aallot huuhtelivat Ehrnstenin vierustovereita mereen.

– Tiesin, että kohta tulee minun aaltoni.

Ehrnsten hyppäsi mereen ja lähti uimaan vimmatusti pois päin aluksesta, jottei jäisi uppoavan laivan imuun.

Oli keskityttävä etsimään jotain kelluvaa. Näkymä oli 4–6-metrisen aallokon vuoksi rajallinen, mutta aallonharjalla ollessaan hän yritti tähystää.

– Kipuja tai kylmyyttä en aistinut, sillä olin keskittynyt vain seuraavaan hetkeen. Tiesin, että kello tikittää ja hypotermia korjaa, jos en pääse äkkiä pois merestä.

Meressä kelluvista, laivan kannelta peräisi olevista muovimaton paloista hän teki itselleen melat, sillä uiminen alkoi olla jo hidasta.

 

Kenties viimeinen pelastuslautta

Monien välivaiheiden jälkeen Ehrstenin onnistui uida oranssin pelastuslautan eteen ja tarrata sen sivussa olevaan köyteen. Hän oli väärällä puolella lauttaa ja meinasi jäädä lautan alle.

– Tiesin, että se voi olla viimeinen lautta, joten en voi päästää irti, mutta vesipärskeessä en pystynyt hengittämään. Tuuli painoi lautan ohi ja minä ikään kuin surfasin sen perässä.

Ehrnsten löysi viimein pelastuslautan oviaukon ja köysitikkaat.

– Näin hahmon istuvan ylhäällä pelastuslautan katolla. Pyysin häntä auttamaan, mutta hän vastasi suomeksi olevansa umpijäässä.

Suomalaiseksi Jukaksi paljastunut mies ojensi kuitenkin kätensä.

– Ei minulla ollut käsivoimia, mutta sain köysitikkaan askelman jalan alle. Reisilihas on viimeinen lihas ennen sydäntä, joka toimii, sen tiesin.

Ponnistauduttuaan lautalle Ehrnsten komensi Jukan katolta lautan sisälle. Vaikka sisällä oli vettä, oli siellä paremmat oltavat. Hän puri lautan pelastuspakkaukset auki ja löysi sieltä äyskärin.

Lautassa oli vettä napaan saakka, mutta miehet alkoivat äyskäröidä vuorotellen. Pelastuspakkauksen taskulampulla he lähettivät hätämerkkejä.

 

”Laihduin yön aikana kuusi kiloa”

Heidän hätämerkkinsä rekisteröitiin viimein, mutta pelastus ei saapunut heti.

– He luulivat kai, että meillä on hyvät oltavat pelastuslautassa ja että meillä on pelastuspuvut lämmittämässä. He eivät tienneet, että olimme vedessä kuin pesukoneessa.

Lauttaan tulvi lisää vettä, mutta miehet yrittivät pitää yllä hyvää mieltä vitsailemalla.

– Elämänhalu oli hirveä. Laihduin sen yön aikana kuusi kiloa. Kroppani poltti kaiken rasvan lämmöksi.

 

Selviytymisen ihme oli suurin

Vähänennen seitsemää Viking Mariella tuli apuun, kääntyi rinnalle mutta jäi kauemmas.

– Ihmettelimme sitä hetken, kunnes kuului helikopterin ääni – Mariella oli tullut sille tuulensuojaksi.

Kello 6.58 pintapelastaja Jukka Kallio nosti Ehrnstenin ja hänen kohtalontoverinsa kopterin kyytiin.

Ensimmäisenä Petter Ehrnstenin mieleen nousi huoli siitä, että jos hänen tuolloin 8- ja 10-vuotiaat lapsensa katsovat aamulla televisiota, josta tulee ”ihan muuta kuin lastenohjelmaa”.

– Halusin soittaa heti kotiin. Jalkani olivat tunnottomat ja luulin, että ne amputoidaan. Se ei kuitenkaan huolettanut minua, sillä suurin ihme oli se, että olen hengissä.

Kotiin Ehrnsten pääsi soittamaan vasta Hangon terveyskeskuksesta lähempänä kahdeksaa.

– Vaimo oli ehtinyt tunnin ajan käydä aika syvissä mietteissä odottaessaan puhelinsoittoa.

 

Nopeasti takaisin arkeen

Terveyskeskuksen päivähuoneessa Ehrnstenille iski kova horkka.

– Kropassa oli niin täysin hallitsematon horkka ja vapina, ettei edes kauhuelokuvissa ole sellaista.

Petter Ehrnsten selvisi kuin ihmeen kaupalla vähin fyysisin vammoin: vain hänen etuhampaansa olivat haljenneet hätäpakkauksen naruja auki purressa.

Kotimatkalle hän pääsi jo iltapäivällä veljensä kyydissä.

Ehrnsten halusi mahdollisimman nopeasti takaisin arkeen, joten hän palasi töihin vain kahden sairauslomapäivän jälkeen.

 

Luottamus tekniikkaan kärsi kolauksen

Estonian onnettomuusei ole juuri muuttanut Petter Ehrnstenin elämää, mutta on se jälkensä jättänyt.

– Kun liikun laivalla, kuuntelen ääniä tarkemmin. Luottamukseni tekniikkaan ei ole ihan samanlainen kuin ennen.

Syyllisyyttä pelastumisestaan Ehrnsten ei ole koskaan potenut.

– Koen silti olevani elämälle velkaa, kun sain uuden mahdollisuuden. Siksi olen kiertänyt luennoimassa kriisityöntekijöille ihmisten käyttäytymisestä kriisitilanteissa.

Onnettomuuksiin hän varautui ennen Estoniaakin, mutta nyt sille ei enää naureskella.

Hotelleissa ja laivoissa Ehrnsten tarkistaa pelastustiet eikä varaa koskaan hotellihuonetta ylempää kuin kahdeksannesta kerroksesta, jonne palokunnan tikkaat vielä yltävät.

Varautumisen hän on oppinut jo partiossa sekä lento- ja ralliharrastuksissaan.

– Mukanani ovat aina kello, taskulamppu ja oma savuhälytin. Tieto, minne mennä vaaratilanteessa voi pelastaa hengen. Kaikki ei suinkaan aina mene kuin Strömsössä.

Uusimmat

Fingerpori

comic