Uutiset

Näin minusta tuli pahamaineinen kotiäiti

Kuva: ERIIKA AHOPELTO
Kuva: ERIIKA AHOPELTO

Palasin juuri töihin pitkiltä hoitovapailta. Mietin, tulenko katumaan niitä.

Sain elää mukana lapsen ensimmäisten vuosien kaikki hetket. Lapsella oli mahdollisuus pysyä rennosti kotona. En oikein usko, että edes säästöjen hupeneminen, eläkekertymä, pitkän poissaolon vuoksi mahdollisesti menetetty huikea urakehitys, kansakunnan huoltosuhde tai EK-miesten huoli kallistaisi vaakakuppia.

Syyllinen olo huoltosuhteen rasittamisesta toki tuli, kun siitä niin kovasti syyllistettiin. Julkisessa keskustelussa kotihoidontuen ”ongelmakäyttäjät” eli lasta kolme vuotta hoitavat on leimattu maahanmuuttajiksi tai valmiiksi työttömiksi.

Ei minunkaan ollut tarkoitus pysyä kotona kolmea vuotta. Yleisellä tasolla olin aina kannattanut äitien nopeaa paluuta työelämään ihan tasa-arvotekonakin. Tärkeää olisi jakaa myös perhevapaita mahdollisimman tasan. Hyvistä aikeista huolimatta meillä kävi vanhanaikaisesti. Äiti hoiti lasta kotona.

Vaikutuksensa oli varmasti sillä, että sain lapsen nelikymppisenä ja olin jo ehtinyt takoa kiinnostavia töitä pitkään. Koskaan en ollut ollut työttömänä. Virittelin hoitovapaan aikana myös opiskeluprojekteja ja yritin kehittää itseäni. Välillä opiskelin kaikki lapsen päiväuniajat ja osan yöunistakin. Koti pysyi rempallaan siitä huolimatta, että olin vain kotona.

Kotihoito tuntui helpottavalta myös silloin, kun lapsen infektioherkkyys ilmeni. Olisi ollut stressaavaa olla töissä, mutta käytännössä hirveästi pois.

Yllättävintä oli henkilökohtainen vaikeus laittaa lasta hoitoon kovin pienenä. Tuntui tunnetasolla mahdottomalta, että joku perheen ulkopuolinen käytännössä hoitaisi lapsen, jonka kanssa itse ehtisi olla vain pari tuntia illasta. Realismiahan se useimmille on, pakkovalinta tai ehkä perheelle sopivin ratkaisu.

Olen keltikangasjärviseni lukenut ja päiväkotien ryhmäkokoja murehtinut, mutta en halua viritellä kiistaa erilaisten hoitoratkaisujen välille. Pikemminkin ihailen niitä, jotka pystyvät yhdistämään työn ja perheen jo varhain.

Julkisen keskustelun kotiäitisyyllistys kuitenkin ärsyttää. Perheiden tilanteet ovat kovin erilaisia. Esimerkiksi turvaverkko tuntuu olevan automaattinen oletus. Sankariuraäitien haastatteluja lukiessa sivulauseessa usein kiitetään isovanhempia lasten hoidosta ja päiväkotihakemisista.

Entä jos minkäänlaista automaattista apua ei olisi ollut? Olisiko silloin sankaritarinaa?

Mikä minua sitten olisi kannustanut palaamaan nopeammin töihin? Ainakin se, jos tietäisin, että päivähoitopaikoissa on kohtalaisen pysyvä henkilökunta, jota on riittävästi. Samoin varmuus siitä, että työ ja ne päivähoitohaut voi oikeasti yhdistää. Voisin olla valmis maksamaan jopa lisää päivähoidosta, jos se tarkoittaisi parempia resursseja.

Itselleni joustoa on kaikin puolin järjestynyt, mutta varmasti suomalaisessa työelämässä on petrattavaa. Tukea tarvitsevat erityisesti ne, joilla turvaverkkoja ei ole.

Uusimmat

Fingerpori

comic

Näkoislehti