Uutiset

Ruuhkaa, tunneleita ja automaatteja – voiko metrokauhun selättää?

Ei hitsin hitsi. Seisoa tönötän keskellä Rautatientorin metroasemalle johtavaa aulaa ja hikoilen.

Pahuksen metro. Siitä puhuvat nyt kaikki.

Intoillaan, että suuri odotus on ihan kohta ohi. Lauantaiaamuna Helsingin metro lakkaa olemasta Helsingin metro. Maanalainen juna yhdistää Suomen kaksi suurinta kaupunkia. Pikaväylä Espooseen avautuu.

Anteeksi, anteeksi! Kyynärpäät hipaisevat. Kiireistä ja äärimmäisen päättäväisen näköistä kansaa suhahtelee ohitseni. Kello on 16, ja uskokaa huviksenne, että sitä kansaa on paljon, kauhua herättävän paljon.

Vain minä seison jähmettyneenä paikoillani ja tajuan: vielä ei uskallus riitä. On paettava, pelattava aikaa.

Oppaat kertovat kaiken

Ja katso: hoksaan jotakin äärimmäisen kaunista – aulan perällä häämöttää HSL:n palvelupiste. Lyhenne tulee sanoista Helsingin seudun liikenne. Tai Hätäisen sielun lohtu.

Astun sisään ja edessäni avautuu neuvottoman taivas: liuta eläviä palveluvirkailijoita tiskiensä takana sekä telineet täynnä ohjeita, oppaita, aikatauluja, karttoja – vieläpä venäjäksi, viroksi, arabiaksi ja ties millä Itä-Aasian kielillä.

Eipä sillä. Olen toki jo valmistautunut pyörryttävään tehtävääni myös lukemalla. Suomalaisen raideliikennepelon ja -häpeän ylittämätön kuvaus on tietysti Juhani Ahon esikoisromaani Rautatie (1884).

Matin ja Liisan reissu on valanut minuun rohkeutta ja kultaista oppia. En kuuntele pelotteluita, en usko kuulopuheita, en kehittele mielessäni kauhuja enkä ota väkijuomaa, vaikka joku sälli semmoista metrossa tarjoaisi. Tai korkeintaan yhden huikan.

Kerään syliini puolen tusinaa suomenkielistä opasta ja vetäydyn palvelupisteen penkille opiskelemaan.

Vau, esitteet kertovat pääkaupunkiseudun julkisesta liikenteestä ihan kaiken.

Matkustusalueet. Kausiliput. Haltijakohtainen matkakortti. Uuden matkakortinlukijan painikkeet. Suomenlinnan lautta. Hyvitys elämäntilanteiden muutoksissa. Lakko tai liikennehäiriö.

Puolen tunnin kuluttua epäilen olevani ylikoulutettu ja päätän edetä pelkän eläimellisen vaistoni varassa. On aika toimia.

Lipun saa automaatista

Metrotunneliin johtavien liukuportaiden yläpuolella välkkyy jättimäinen mainosskriini. Juuri nyt näkyviin lehahtaa Batman, sankarillinen viittaritari – sen täytyy olla merkki!

Löydän aulasta rivin lippuautomaatteja. Pinkki kone myy kertalippuja kolikoilla. Suomen eurot käyvät. Sinivoittoinen monilippuautomaatti tarjoaa laajemman tuotevalikoiman. Voin valita maksutavaksi sirullisen pankki- tai luottokortin tai käteisen.

Maailmanmiehen elkein päädyn pankkikorttiin ja kertalippuun. Kun länsimetron käynnistyttyä halajan Helsingistä Espoon puolelle, valintani on seutulippu.

Kotipuolessa varoittelivat, että lipun ostaminen on aivan viime aikoina vaikeutunut ja että siitä on ollut oikein televisiossa puhetta.

Tajuan, että kaverit Teboililla ovat sekoittaneet metron ja lähijunat. Ymmärrän, ettei metrossa ole koskaan ollutkaan lippuja myyvää ja iloisesti viheltelevää konduktööriä. Mikä sinänsä on sääli.

Valitse oikeat portaat

Lippu kourassa kohotan katseeni katonrajaan. Batmanin molemmilta puolin erotan valotaulut. Ne kertovat seuraavista lähdöistä.

Samassa iskee järkytys, varoittamatta ja jokaiseen hermosoluun: Nordsjö, Gräsviken, Mellungsbacka, Kampen.

Kampenin ymmärrän, se on ruotsia ja tarkoittaa taistelua.

Samassa tulee huojennus: nimet vaihtuvat suomenkielisiksi. Mikä helpotus!

Ja nyt, ei kun liukuportaille, metron kitaan.

Tässä kohtaa on oltava erityisen tarkkana. On suunnattava portaisiin, joiden yläpuolella palaa vihreä valo. Punaisten lamppujen alta saattaa minä hetkenä hyvänsä puskea villi lauma tunnelista hengissä selvinneitä vastaantulijoita.

Tarraudun liukuportaiden liukuvaan kädensijaan, jolla on varmasti joku nimi, jota en tiedä.

Hämmästelen paikallisia. Heitä ei huimaa. Kiireisimmät loikkivat ohitseni, näpyttelevät kännyköitään ja elävät joka hetki rikasta sosiaalista elämää.

Vihdoin alhaalla! Huomaan, että olen unohtanut hengittää.

Vilkaisen opasteita ja ihme kyllä ymmärrän, miltä puolelta asemalaituria juna lähtee Ruoholahteen. Tunnen tärisyttävää ylpeyttä.

Samassa juna jo saapuukin, kovaan ääneen, jotenkin suurieleisen oloisena. Vaunun sisätiloissa on kuitenkin yllättävän arkista ja pelkistettyä ja seitsemänkymmenlukulaisen muovista ja oranssia. Odotan näkeväni Niilo Tarvajärven tai ainakin Riitta Väisäsen. En näe kumpaakaan.

Länsimetro pidentää riemua

Hupi loppuu harmillisen nopeasti. Kuin Linnanmäellä laitteessa, johon on jonottanut tuskallisen ison osan kuumaa kesäpäivää.

Ruoholahti, Gräsvik.

Liukuportaat ylös ja seikkailu on ohi. Olo on kuin Matilla ja Liisalla, vähän vaisu. Tajuntani ei räjähtänyt eikä kukaan edes tarjonnut viinahörppyä.

Lauantaista alkaen kaikki on kuitenkin paljon jännittävämpää. Silloin kuka tahansa voi matkustaa Helsingistä aina tarunhohtoiseen Matinkylään asti. Ei siitä turhaan elämää pidetä.

Seutulippu vie Espooseen

Lauantai 18.11. on historiallinen päivä. Metromatkustaja voi ensimmäisen kerran ylittää Helsingin rajat ja suhauttaa Espoon puolelle.
Jos näin mielii tehdä, on kertalipun sijasta ostettava seutulippu.
Turistin on kätevää ostaa lippu metroaseman lippuautomaateista. Osto onnistuu kortilla ja käteisellä.
Metroa ajetaan kahdella linjalla. Toinen linjoista kulkee reitillä Matinkylä–Vuosaari ja toinen reitillä Tapiola–Mellunmäki.
Pääkaupunkiseudun joukkoliikenteen lipuista, ennakkolipuista, mobiililipuista ja hinnoista löytää tietoja osoitteesta hsl.fi.

Asiasanat

Uusimmat