Uutiset

“Sana Estonia ei merkitse enää sitä mitä ennen syyskuun 28. päivää” – 25 vuotta sitten tapahtunut lauttaturma vahingoitti pientä, uutta valtiota

M/S Estonian uppoamisen symboliarvo on valtava, kirjoittaa vironsuomalainen kirjailija Ville Hytönen.
Estonialta pelastui vain 137 ihmistä. Hukkuneita oli 852, joista suurin osa ruotsalaisia ja virolaisia. Kuva: PRESSFOTO
Estonialta pelastui vain 137 ihmistä. Hukkuneita oli 852, joista suurin osa ruotsalaisia ja virolaisia. Kuva: PRESSFOTO

“Tere tulemast! Välkommen! Tjänare Mats och Ülle!”

Univormuun pukeutunut mies tervehtii Tallinnan D-terminaalissa tuttuja ja tuntemattomia. Kokolattiamattojen tuoksuun sekoittuu mielikuvia englanninlakritsista, kolikkopelien kuvittamia äänimaisemia ja buffetin haarukoiden kilinää.

Mutta ennen kaikkea kun nousee Virosta Ruotsia kohti lähtevään autolauttaan, ajattelee väkisinkin sitä. Siis M/S Estoniaa ja vuotta 1994. Kauhujen yötä ja loputonta surua.

Autokannelta kuului voimakas pamaus

Matkustajalautta Estonia lähti Tallinnan satamasta illalla 27.9.1994 kohti Tukholmaa. Samaan aikaan etelävirolainen kirjailija Jaan Kaplinski viimeisteli esseeteosta toisesta suuresta laivasta otsikolla Jää ja Titanic.

Kaplinski istui kansainvälisen kirjailijaparlamentin kokouksen tiimoilta hotellissa Portugalin Lissabonissa ja meni levolle varhain. Aamulla kaikki olisi toisin, mutta Kaplinski ei vielä tiennyt sitä.

Hieman ennen kello yhtä yöllä Estonia oli saavuttanut puolenvälin matkallaan. Säännöllistä tarkastuskierrostaan suorittanut vahtimatruusi Silver Linde kuuli autokannelta keulan alueelta voimakkaan pamauksen.

Noin kaksikymmentä minuuttia myöhemmin myrskyisä aallokko löi 55 tonnia painavan keulaportin irti laivasta. Virolaisvarustamon autolautta hörppäsi vettä, kallistui kyljelleen ja upposi 33 minuutissa avomerellä lähellä Suomen ulkosaariston Utön saarta.

– Muistan jonkun puolihullun uskovaisen venäläisen hilanneen itsensä päidemme yläpuolella olevaan pelastusveneeseen. Sieltä hän huusi eläimellisellä äänellä Jumalan kostosta, synneistä ja ties mistä; paniikkia hän joka tapauksessa lietsoi kovasti, kuvaa Estonian harvoihin pelastuneisiin lukeutunut Marek Kaasik.

Paniikkia ja sekasortoa on vaikea kuvitella. Ihmiset putoilivat kallistuneessa laivassa kaiteita vasten ja lyyhistyivät seinille. Hyteissään olleet vanhukset ja lapsiperheet luovuttivat heti: heillä ei ollut mitään mahdollisuutta päästä ulkokansille.

Ulospäässeet loikkivat mereen ja yrittivät löytää pelastuslautan. Lauttoihin pelastuneet värisivät kylmässä, oksensivat, yrittivät pysyä hereillä. Oksennus ja ihmisten ruumiit lämmittivät hieman vettä, mutta kylmä merivesi tunki sisään jokaisella suurella aallolla.

“Nukkuessa tuli niin hyvä olo, silmät näkivät pastellivärejä”, taisteluaan unta vastaan kuvaa laivan tanssija Marge Rull teoksessa Estonian ihmiset – 20 vuotta onnettomuuden jälkeen.

“Kun vettä lensi päälle, ajattelin että piru vie, minä olen vieläkin täällä.”

Eurooppalaisten yhteyksien symboli

Estonian mukana hukkui 852 ihmistä – eniten ruotsalaisia, seuraavaksi eniten virolaisia, jonkin verran latvialaisia, venäläisiä, suomalaisia ja saksalaisia. Kyseessä oli poikkeuksellinen suuronnettomuus, jolle vetää vertoja vain Kaplinskin kirjan aihe, uppoamattomana mainostettu Titanic, joka vuoden 1912 neitsytmatkallaan jäävuoreen törmättyään vei neljän kilometrin syvyyteen yli 1 500 ihmistä.

Estonialla hukkumisprosentti oli kuitenkin suurempi ja sen merkitys pienelle valtiolle järkyttävän iso.

Siinä missä Titanic oli symboli uudelle aikakaudelle ja tekniikkauskon lippulaiva, Estonia oli uuden maan ja Viron eurooppalaisten yhteyksien symboli. Kun Titanic upposi, ihmisen usko itseensä ja järkeen joutui koetukselle. Kun Estonia upposi, vapautunut kansakunta ja uusi valtio joutuivat katsomaan pelkoaan silmiin.

“Sana Estonia ei merkitse enää sitä, mitä se merkitsi ennen syyskuun 28. päivää”, Kaplinski kirjoittaa myöhemmin.

Virolaisissa myyttisissä tarinoissa valkoinen laiva tulee rantaan ja pelastaa ihmiset pahalta. Tuota valkoista laivaa odotettiin puoli vuosisataa, kunnes Neuvostoliitto hajosi ja valkoisilla laivoilla pääsi Suomeen ja Ruotsiin.

“Kuvittelen, että meren pohjaan pystytetään hukkuneiden muistoksi suuri vedenkestävästä betonista ja teräksestä tehty risti”, Kaplinski kirjoittaa Titanicista vuonna 1995 suomeksi julkaistussa esseeteoksessaan.

Estonia lepää 80 metrin syvyydessä

Jättiläismäinen englantilainen kahtia katkennut hylky makaa absoluuttisessa pimeydessä niin syvällä, ettei ihminen päädy sinne kuin kovalla työllä ja suurella rahalla. Estonia sen sijaan lepää 80 metrin syvyydessä. Kun Ruotsin valtio harkitsi hylyn päällystämistä betonilla, tuhannet virolaiset epäilivät ruotsalaisten haluavan peitellä uppoamisen todellista syytä. Salaliittoteoriat levisivät.

Toiset puhuivat miehistön pelastuneen pikaveneellä Utön saarelle ja kadonneen. Toiset epäilivät laivayhtiötä tai ulkovaltoja autolautan räjäyttämisestä. Ihmiset toivoivat läheistensä olevan elossa, ja se ruokki fantasioita.

– Yksi kokemus Estonian uhrien tunnistamisessa oli sellainen, että kun näytin valokuvaa eräälle lähiomaiselle, hän vakuutti tunnistavansa henkilön, kertoo Viron keskusrikospoliisin tutkintaosaston johtaja Priit Männik.

– Mutta sitten kävi ilmi, että hänelle oli näytetty väärän ihmisen kuvaa.

Ihmisen toimintamekanismit saivat toivomaan läheistä takaisin edes ruumiina ja toisaalta pelkäämään ruumiin näkemistä. Jotkut odottivat läheistään saapuvaksi kymmenen tai viisitoistakin vuotta.

Ajatukset estävät nukahtamisen

Kun vetäytyy ruotsinlaivan hyttiin ja sulkee silmänsä, ajatukset Estoniasta estävät nukahtamisen. Ikkunasta näkyy vain mustaa, samanlaista syksyistä mustaa kuin 25 vuotta sitten.

“Valtiota nimeltä Titanic ei ollut olemassa, mutta on valtio nimeltä Estonia. Tulevaisuus on meri ja pysyy merenä, josta ei ole olemassa karttaa”, Kaplinski kirjoittaa kirjansa myöhemmin lisätyissä jälkisanoissa.

Myöhemmin Itämeren laivoille ei ole annettu yhtä symbolisia nimiä.

Kaupallinen yhteistyö

Uusimmat