Uutiset Helsinki

Satoja ruumiita nähnyt henkirikostutkija pitää television dekkarisarjoja pelleilynä — Lempiohjelma saattaa yllättää

Helsingin poliisin Murharyhmää johtanut Juha Rautaheimo tutki 40 vuoden ajan vakavia väkivaltarikoksia. Lännen Media koosti viisi rikostapausta, joita hän ei unohda koskaan.
Ex-poliisi Juha Rautaheimo sanoo, että valitettavasti uhrit huomioidaan rikosprosessissa Suomessa huonommin kuin epäillyt. Kuva: Pekka Sipola
Ex-poliisi Juha Rautaheimo sanoo, että valitettavasti uhrit huomioidaan rikosprosessissa Suomessa huonommin kuin epäillyt. Kuva: Pekka Sipola

Useiden paljon julkisuutta saaneiden henkirikosten rikostutkintaa lähivuosina johtanut rikosylikomisario Juha Rautaheimo on nähnyt urallaan satoja vainajia. Hän sanoo, että kokonaismäärää on täysin mahdotonta arvioida.

– Olen ollut tutkijana tai tutkinnanjohtajana mukana noin parissa sadassa henkirikosjutussa, että ne ainakin, Helsingin poliisilaitoksen väkivaltayksikön ex-päällikkö Rautaheimo laskee.

Eniten kuolleita hän on nähnyt henkirikosjuttujen ulkopuolella. Lain mukaan äkilliset ja ei-luonnollisesta syystä johtuvien kuolemien syyn selvittämisestä vastaa poliisi.

– Nuorena tutkijana saattoi yhden 16-tuntisen yövuoron aikana joutua käymään 5–6 kuolemantapauspaikalla.

Rautaheimo sanoo, etteivät ruumiit häntä koskaan pahemmin hätkähdyttäneet, olipa niiden kunto mikä tahansa. Raskainta olivat uhrin läheisten suru ja usein myös kuolemaa edeltäneet tapahtumat.

– Eihän vainajalla mitään hätää ole, hätä on muilla ihmisillä.

Kätkytkuolemat olivat todella raastavia. Kun pieni vauva löytyy kuolleena, juttu on vaikea etenkin vanhemmille, mutta myös poliisille. Samoin, kun nuori tekee tunnekuohun vallassa itsemurhan tai ihminen kuolee täysin yllättäen tapaturmaisesti.

– Yleisesti ajatellaan, että ihmiset lähtevät tästä maailmasta tietyssä järjestyksessä. Siksi tällaiset välistävedot ovat ikäviä ja surullisia.

Murharyhmä

Helsingin poliisin väkivaltarikosyksikköä kutsuttiin virallisesti 1940-luvulla Murharyhmäksi. Moni käyttää yksiköstä tätä nimeä edelleen.

Neljä vuotta sitten eläkkeelle jäänyt Rautaheimo työskenteli Murharyhmässä 40 vuotta. Heti työuransa alkumetreillä hänet ristittiin Rautahermoksi, joka lyheni myöhemmin kutsumanimeksi “Hermo”.

Torstaina ilmestyy kirja nimeltä Hermo – Murharyhmän mies, jossa Rautaheimo muistelee poliisiuraansa ja lukuisia rikostapauksia sen varrella.

Rautaheimon mukaan hänen hermonsa eivät ole rautaiset tai erityisen hyvät, kyseessä on pelkkä nimiväännelmä. Väkivaltayksikössä kaikilla oli lempinimet.

Hermo-nimen keksi kollega, ja lopulta Rautaheimo alkoi itsekin käyttää sitä.

Oletko koskaan pelännyt työssäsi?

– Oikeastaan en. Rikostutkijat menevät paikalle sitten, kun asiat ovat jo tapahtuneet. Oikeat poliisit joutuvat kohtamaan työssään yllätyksiä, Rautaheimo vastaa.

– Ja asiathan näissä riitelevät, eivät ihmiset. Vaikka henkilö olisi tehnyt miten pahoja tekoja tahansa, ei rikostutkinnan tarkoitus ole satuttaa tai loukata rikoksentekijöitä.

Rautaheimo muistuttaa, että jopa henkirikosten kohdalla kyseessä saattaa olla tekijän ensimmäinen rikos. Poliisi on monesti ensimmäinen ihminen, joka kuuntelee tekijää ja pyrkii selvittämään tämän elämää.

Täydellinen murha

Kun Rautaheimo aloitti 40 vuotta sitten nuorena poliisina, Suomessa tehtiin 150–160 henkirikosta vuodessa. Nykyisin määrä on pudonnut alle sataan.

– Luulisin, että henkirikosten suuri määrä johtui sodasta. Taisteluhaudoista tulleita miehiä oli paljon asunnottomina ja alkoholisoituneina, Rautaheimo sanoo.

– Silloin ei ollut teräaseet kieltävää lakia, puukko kuului suomalaiseen yhteiskuntaan ja asiat oli totuttu ratkaisemaan nopeasti.

Suurin osa henkirikoksista on tehty aina humalassa ja puukolla. Humalahakuisen ryyppäämisen vähentyminen on vaikuttanut väistämättä henkirikostilastoihinkin.

Suomessa väestö on niin pieni, että joku huomaa lähes aina ihmisen katoamisen. Rautaheimo kiittää myös suomalaista kuolemansyytutkintajärjestelmää siitä, että vain ani harva henkirikos jää selviämättä.

– Ei meillä kovin pitkään sarjamurhaaja pystyisi toimimaan. Mutta toisaalta ei täydellinenkään murha mahdoton olisi. Eri asia on, pystyisikö hän pitämään salaisuuden, Rautaheimo pohtii.

– Henkirikos tunnoillaan ei ole helppo elää loppuelämäänsä.

Tutkinta kehittynyt

Rikostutkinta otti valtavia harppauksia eteenpäin Rautaheimon uran aikana, etenkin tekninen rikostutkinta.

– Poliisi suojautuu nykyisin rikospaikalla paljon paremmin kuin ennen, mikä suojaa muun muassa näytteitä saastumiselta. Rikospaikka eristetään tehokkaasti ja siellä askartelevat vain suojautuneet ammattilaiset.

– Erityisesti televalvontatietojen käytössä on tapahtunut mieletön harppaus, ja ihmisten liikkeet pystytään selvittämään varsin hyvin, Rautaheimo luettele.

Rekistereiden määrä on lisääntynyt, ja rikoksista epäiltyjä rekisteröidään monipuolisemmin. Sähköisistä rekistereistä on valtava apu poliisille rikosten selvittämisessä.

Mutta vastapainoksi vakava rikollisuus on siirtynyt verkkoon ja kansainvälistynyt. Suomi on saanut osansa esimerkiksi terrorismista sekä kansainvälisestä huume- ja ihmiskaupasta.

– Ei käy kateeksi virkaveljiä, jotka näitä hoitavat, Rautaheimo sanoo.

Hän seuraa yhä rikosuutisointia, mutta ei kaipaa takaisin rikostutkintaan. Entisen työyhteisönsä hyvähenkistä tunnelmaa hän ikävöi.

– Ei rikostutkinnassa ole sankareita, ilman ryhmätyötä jutut eivät ratkeaisi. Henkirikostutkinnassa ei kuitenkaan koskaan tarvinnut miettiä, riittääkö virta. Käytössämme oli kaikki mahdolliset työkalut heti.

Väkivalta ei kiinnosta

Rautaheimo päätyi poliisiksi päähänpistosta osallistua poliisikoulun pääsykokeisiin. Myöhemmin hän ajatteli, että poliisintyö olisi väliaikainen ratkaisu.

Aloitettuaan työnsä Murharyhmässä vuonna 1975, hän ei tahtonut enää pois. Viimeisen työvuotensa hän johti koko ryhmää ja jäi eläkkeelle tästä tehtävästä neljä vuotta sitten.

Ennen Rautaheimon elämän täytti väkivalta ja kuolleet, joskus jopa ympäri vuorokauden viikkotolkulla. Nyt eläkeläispoliisin elämä on täynnä kuorolaulua, ryhmäjumppaa, purjehdusta ja lapsenlapsia.

Television rikossarjoja Rautaheimo sietää huonosti, raakaa väkivaltaa hän on nähnyt tarpeeksi tosielämässäkin.

– Eikä rikossarjoja tehdä poliisille, vaan suurelle yleisölle. Suurin osa niistä on kaukana oikeasta poliisityöstä, ihan pellejuttuja. Kerran katsoin jotain nordic noir -genreen kuuluvaa sarjaa ja pystyin siihen puoli tuntia, hän kuvailee.

– Eräs tuttu poliisi oli tarvinnut oksennuspussin jo paljon aiemmin.

Beckit Rautaheimo on katsonut kaikki ja niistä hän piti.

– Lempisarjani on Sydämen asialla, hän paljastaa.

Uran haastavimmat

Unisurma, 1993

Kuolleen miehen korvassa oli luodinreikä. Ase jäi löytymättä.

Luodin perusteella poliisi selvitti, että mies oli ammuttu todennäköisesti tämän omalla aseella.

Tappaja oli vaimo, joka oli aikonut lavastaa kuoleman itsemurhaksi. Viime hetkellä hän lavastikin sen näyttämään ulkopuolisen teolta. Itsemurhasta henkivakuutus ei olisi maksanut korvauksia.

Rautaheimo: “Yksi urani haastavimmista jutuista selvittää.”

Lahden taksisurma, 2001

Taksinkuljettaja löytyi autostaan kuolleena sen jälkeen, kun vienyt kyyditettävän Helsingistä Lahteen. Kuljettaja oli ryöstetty ja häntä oli ammuttu 14 kertaa.

Poliisi jäljitti murhaajaa tekoaseen avulla. Jäljet johtivat kadonneeksi ilmoitetun miehen kotiin, jossa löytyi tekoaseelle kotelo.

Thaimaahan paennut mies oli oman kertomansa mukaan ampunut taksinkuljettajan huumepäissään.

Rautaheimo: “Urani vaativin, vaikein ja pitkäkestoisin rikostutkinta. Hyvää tuuria oli mukana.”

Miljoonaperijän kaappaus, 2009

Herlinin sukuun kuuluva nuori nainen kaapattiin. Kahdeksan miljoonan euron lunnasvaatimuksessa kerrottiin, että nainen oli kuljetettu pois Suomesta ulkomaalaisen rikollisliigan toimesta.

Poliisi paiski töitä yötä päivää jäljittääkseen sieppaajan. Teletietojen kaivaminen oli suuressa roolissa. Valtava operaatio työllisti lopulta 200 poliisia ja huipentui Turussa, jossa rahat luovutettiin sieppaajalle ja tämä vapautti uhrinsa.

Tekijä jäi kiinni yksityisasunnosta läheltä Turusta.

Rautaheimo: “Todella hyvin onnistunut juttu. Suurin Suomessa koskaan toteutettu poliisioperaatio.”

Vilja Eerikan murha, 2012

Ambulanssihenkilökunta löysi helsinkiläisasunnosta 8-vuotiaan tytön kuolleena. Vanhempien mukaan lapsi oli saanut sairauskohtauksen.

Tytöstä löytyi paljon mustelmia. Poliisi selvitti, että lastensuojelu ei ollut reagoinut riittävästi sivullisten tytöstä tekemiin ilmoituksiin.

Lasta oli pahoinpidelty ja kidutettu pitkäkestoisesti. Isä ja äitipuoli tukehduttivat tytön sitomalla ja pressuun käärimällä.

“Virkaurani iljettävin ja surullisin rikos. Juttu selvisi, koska ensimmäiset paikalle menneet poliisit oivalsivat ristiriidan vanhempien kertomuksissa ja tapahtumapaikalta saatiin riittävä näyttö.”

Pyjamanainen, 2014

Helsingissä löytyi merestä tuntemattoman naisen ruumis. Vainajaa oli pahoinpidelty ja kuristettu.

Poliisi julkaisi naisen kuvan henkilöllisyyden selvittämiseksi, mutta löysikin naisen sormenjäljet omasta rekisteristään.

Surmaaja oli naisen naapuri. Nainen oli moittinut miestä koiran kaltoin kohtelusta, josta suuttuneena mies löi hänet tajuttomaksi. Tämän jälkeen mies tappoi naisen ja heitti mereen.

Rautaheimo: “Maastosta löytyvä tuntematon vainaja on kaikkein vaikein henkirikostyyppi selvittää. Nykyisin televalvontojen ansiosta selvittäminen on helpompaa.”

Kaupallinen yhteistyö

Uusimmat