Uutiset

Sisällissodan uskomattomat tarinat: naiset aseissa, sankarilapsisotilas ja keikaripunapäällikkö

Vallankumoushuuma veti naisiakin aseisiin

Punaisten naiskaarteihin lähti kaupunkien tehdastyöläisiä ja maaseudun palvelusväkeä. Lähes kaikki olivat vailla koulusivistystä mutta eivät hoksottimia. Sen sijaan moni oli ajattelematon. Ajatukset muuttuivat, kun sodan karmeus valkeni.

Tunnelma oli riehakas, suorastaan karnevaalimainen. Tampereen työväentalo oli niin täynnä nuoria naisia, että kaikki eivät mahtuneet sisälle.

“Kaikki puhu toistensa suuhun. Puheenjohtaja nousi pöydälle, ei häntä muuten kuultu. Kova oli meininki, että nyt lähdetään sotiin . . . Se kokous oli niin kauhean villi. En ole ikinä ollut sellaisessa tilaisuudessa. Se oli naisten mielenosoitus jos mikä. Mieliala oli valtavan innostunut.”

Näin muisteli Helmi Riuttu 7. maaliskuuta 1918 järjestettyä kokousta. Väkeä oli agiteerattu mukaan ilmoituksella: “Naisia, jotka haluavat liittyä Punakaartiin, pyydetään kokoontumaan Työväen talolle tänään klo 4 j.pp. C-saliin”.

Helmi Riuttu oli riehassa mukana sisarensa Ida Riutun kanssa.

Kukaan ei pakottanut heitä sinne. Hurmioitunut väki oli ihan itse sitä mieltä, että nyt työläisiä painetaan alas. Naistenkin on vihdoin aika nousta vastarintaan vaikka sitten ase kädessä.

Tutkija Tuomas Hoppu on kirjoittanut naiskaartilaisista kaksi kirjaa: Tampereen naiskaarti – Myytit ja todellisuus sekä Sisällissodan naiskaartit – Suomalaisnaiset aseissa 1918.

Jälkimmäinen on kertomus kaikista naiskaarteista. Niitä oli noin 30 paikkakunnalla. Niissä taisteli tai valmistautui taistelemaan yhteensä 2500–2600 naista.

-Suurin osa heistä oli kaupunkien tehdastyöläisiä. Tehtaista väkeä oli helppoa värvätä, Hoppu kertoo.

-Toinen iso ryhmä olivat maaseudun palvelijat. Heillä oli kehnot olot ja surkea palkka.

Kaarteissa naiset tapasivat pukeutua miesten tavoin. Tuolloin oli epäsovinnaista, että naisella oli hameen sijasta housut jalassa. Monien hiukset oli saksittu lyhyiksi. Perusvarustukseen kuuluivat villapaita, kaulahuivi ja patruunalaukku sekä kivääri panoksineen.

Tuomas Hopun mielestä yleisenä missiona ei kuitenkaan ollut parantaa naisten asemaa uuden ajan uusina naisina. Työväenluokan yhteisellä asialla oltiin.

-Juuri kenelläkään heistä ei ollut oppikoulutaustaa. Sivistyneistö pysyi erossa tästä liikehdinnästä, historioitsija muistuttaa.

-Silti naiskaartilaisia ei voi yleistää yksinkertaisiksi ihmisiksi. Pikemminkin he olivat ajattelemattomia. Monet tulivat toisiin ajatuksiin, kun sodan karmeus valkeni.

Ida Riuttu muisteli myöhemmin, että naiskaarteja tarvittiin muun muassa vartiopalvelukseen. Sillä tavoin miehiä voitiin vapauttaa rintamatehtäviin.

Tuomas Hopun mukaan todellisuus oli selvästi sotaisempi. Ainakin Tampereen naiskaarti perustettiin aktiiviseksi taisteluyksiköksi.

Sitä varten pidettiin ampumaharjoituksia, jotka Riuttukin muisti. Toveri Jenny Manni todisti sittemmin, että “kauhean isolla seitsemänkiloisella japanilaisella kiväärillä ammuttiin Viikinsaareen päin”.

Tositoimien alettua Tampereella maaliskuun loppupuolella naiset osallistuivat verisiin taisteluihin. Ne eivät edenneet punaisten suunnittelemalla eivätkä toivomalla tavalla.

“Lahtarit etenevät pelottavasti parilta taholta. On oltava aina valmiina”, punaisten pohjoisrintaman esikunta raportoi 19. maaliskuuta.

Ida Riuttu kuvasi puolestaan naiskaartin toimintaa 26. maaliskuuta:

“Muodostimme Ratinan harjulle ketjun. Valkoiset olivat Hatanpäällä päin ja ammuimme Kuusitien suuntaan, josta joskus näkyi ratsuja.”

Huhtikuun alun suurtaisteluissa naisten osuutta on myöhemmin glorifioitu.

Luokkasotakuvauksissa naisten on kirjoitettu hyökänneen sisukkaasti, vaikka miesten rohkeus petti. Kun annettiin määräys tehdä vastahyökkäys sillalle, miehet kieltäytyivät, mutta naiset nousivat huutaen pystyyn ja ryntäsivät juosten sillalle.

-Sodan aikana punainen lehdistö teki naistaistelijoiden avulla rajua propagandaa. Sodan jälkeen sama tyyli jatkui tuonkaltaisessa luokkasotakirjallisuudessa, Tuomas Hoppu kertoo.

-Tekaistuilla tarinoilla haluttiin sekä pönkittää käsitystä naisista vallankumouksen urheina esitaistelijoina että pedata seuraavaa vallankumousta.

Tutkijan mukaan molemmin puolin valehdeltiin silmät ja suut täyteen kaikenlaisia puppujuttuja. Niitä tarkastellessa ei voi olla ajattelematta oman aikamme valeuutisointia ja trollaamista sekä muuta virheellisen tiedon tarkoituksellista levittämistä.

Antautuminen oli edessä huhtikuun 5. päivän tienoilla. Ida Riuttu muisteli naiskaartilaisia poistuneen kaupungintalon portista kadulle, jossa valkoiset komensivat heidät vankijonoon.

Toveri Manni roikotti kivääriä ja patruunavyötä mukanaan, mutta ne riuhtaistiin häneltä pois rivouksien säestyksellä. Manni kaatui maahan, jossa häntä vielä potkaistiin.

Tuomas Hopun mukaan vangeiksi otettujen naiskaartilaisten kohtelu vaihteli suuresti. Monilla paikkakunnilla ei teloitettu yhtään naisvankia. Toisaalta Lahdessa heitä surmattiin 200 ja Hauholla 30.

Vankien raiskauksia Hoppu ei usko laajassa mitassa tapahtuneen.

-Yksittäistapauksia todennäköisesti oli. Sellaista useasta lähteestä peräisin olevaa tieteellisesti varmaa aineistoa ei kuitenkaan löydy, joka viittaisi seksuaalisen väkivallan yleisyyteen. Sellaiset teot eivät ehkä vain kuuluneet suomalaiseen kulttuuriin.

Kymmenkunta vuotta sitten Tuomas Hopulle luovutettiin apuraha juhlatilaisuudessa Tampereen raatihuoneella eli entisessä kaupungintalossa.

Kaupungintalo oli naiskaartilaisten viimeinen puolustusasema ja keskeisin taistelupaikka. Katsellessaan salin ikkunoista ulos Hoppu mietti, että 90 vuotta aikaisemmin naiset ampuivat samoista ikkuna-aukoista valkoisia sotilaita. Heitä liikkui vastapäisen teatteritalon luona.

Se oli sisällissotaa kauheimmillaan. Nuoret tamperelaiset naiset ampuivat samanikäisiä miehiä, asevelvollisia ja suojeluskuntalaisia, jotka olivat tulleet kaupunkiin Pohjanmaalta ja Keski-Suomesta.

Lapsisotilas lyöttäytyi jääkärin oppipojaksi

Vaasalainen jääkäri Oskar Peltokangas ja hänen 14-vuotias adjutanttinsa Onni Kokko taistelivat eri puolilla Suomea ja haavoittuivat kuolettavasti Tampereen porteilla.

Vaasassa idyllisessä Vikingan puutalokaupunginosassa on kaksi katua, joiden nimet pohjautuvat nykyään harvoin muistettuihin tarinoihin.

Onni Kokontie ja seuraava rinnakkainen katu Peltokankaantie ovat saaneet nimensä sisällissodan voittajien valkoisten sankarien mukaan.

Oskar Peltokangas oli sota-aikaan 25-vuotias jääkäri. Hän oli tullut Suomeen jo vuoden 1917 puolella, joten hän johti sodan ensi viikkoina komppaniansa useisiin voitokkaisiin taisteluihin Vaasassa, Oulussa, Kemissä ja Torniossa.

Onni Kokko oli sodan alkaessa vain 13-vuotias poika. Hän pakeni Helsingistä ja liittyi valkoisten joukkoihin Oulussa. Oulun taistelujen jälkeen Peltokangas otti Kokon adjutantikseen. He olivat erottamaton parivaljakko molempien kuolemaan saakka.

Oskar Peltokangas syntyi Vaasassa vuonna 1893. Hän oli runsaslapsisen perheen vanhin poika. Työväen perheen poika kävi ruotsinkielisen kansakoulun ja meni töihin Vasabladetin kirjapainoon.

Riitta Svanbäck on Oskar Peltokankaan nuoremman veljen tyttärentytär. Hän on pitänyt tallessa jääkärisankarin sukuperintöä.

-Oskar oli luonteeltaan rauhallinen. Hän ei pitänyt itsestään meteliä, Svanbäck kertoo.

Urheilullinen nuorukainen kuuli jääkäriliikkeestä kirjapainon johtajalta Edvin Sundquistilta, joka värväsi nuoria miehiä Saksaan. Svanbäckin mukaan Peltokangas oli tiedustellut, voiko tavallinen työmies lähteä, vaikka ei ole ylioppilas.

Oskar Peltokangas lähti matkalle perheeltään salaa vuonna 1915. Elettiin ensimmäistä maailmansotaa Venäjän keisarikunnassa. Venäjä taas soti Saksaa vastaan ja venäläisti Suomea. Peltokangas oli menossa vihollisen koulutettavaksi.

-Hän soitti siskolle työpaikalta lähtevänsä Huippuvuorille jääkarhuja metsästämään.

Jääkäriksi aikova Peltokangas lähti laivalla Uumajaan. Viikon päästä hän lähetti Sundquistille kortin Tukholmasta.

Jääkärinä hän taisteli venäläisiä vastaan Latviassa Misse-joella. Myöhemmin hän osallistui Berliinissä räjäytyskurssille, josta hän lähetti kirjeen kotiin vuonna 1917.

Kirje on ainoa Peltokankaan jääkäriaikana perille tullut. Hän lähetti niitä kaksin kappalein, jotta ainakin toinen menisi perille.

Kirjeessä hän valittelee aiheuttamaansa surua. Hän kuitenkin painottaa, että päätti lähteä jääkäriksi vapaasta tahdostaan ja on valmis kuolemaan yhteisen asian vuoksi.

Kirjeessä on myös yksi huolenaihe: Oskar Peltokangas toivoo hänen veljensä pitävän hyvää huolta hänen Vaasaan jättämästä metsästyskoirastaan.

Jääkäri Peltokangas lähti kohti Suomea jo ennen jääkäreiden varsinaista etujoukkoa. Hänet pidätettiin Ruotsissa, mutta hän ehti silti Vaasaan ennen sisällissodan puhkeamista.

Peltokangas koulutti Sundomin, Maalahden ja Sulvan suojeluskuntalaisia. Hän osallistui sodan alussa 27.1.1918 Vaasan valtaukseen ja venäläisten aseistariisuntaan komppanianpäällikkönä. Pian Vaasasta tulikin valkoisen Suomen ja virallisen hallituksen pääkaupunki.

Vaasan jälkeen hän vei suojeluskuntakomppaniansa valtaamaan Oulua venäläisiltä. Heti perään seurasivat Kemin ja Tornion valtaukset.

Oulussa Peltokankaan parivaljakoksi lyöttäytyi urhea lapsisotilas Onni Kokko, joka oli silloin vain 13-vuotias.

-Meillä ei ole tietoa Onni Kokon sukulaisista. Hän oli karannut kotoaan pois. Oskar otti hänet suojatikseen ja adjutantiksi, Svanbäck kertoo.

Pohjoisen voitokkaiden taisteluiden jälkeen Peltokankaan komppanian tie vei kohti Tamperetta. Hän eteni taistellen Vilppulasta kohti Messukylää.

Messukylässä sekä Peltokangas että Kokko saivat kuolettavan osuman. Siitä ei ole varmaa tietoa, olivatko he ammuttaessa Messukylän kirkon sisällä vai sen pihalla.

Oskar Peltokangas kuoli seuraavana yönä 26.3.1918 sairaskuljetuksessa. Onni Kokko selvisi halvaantuneena sairaalaan Vaasaan, mutta kuoli 22.4.1918 vain 14-vuotiaana.

-Suvussa on kulkenut legenda. Kun Onni Kokko kuuli sairaalassa Oskarin kuolleen, hän totesi, ettei minulla ole enää syytä elää, Svanbäck kertoo.

Sairaalassa kuolleen Kokon kerrotaan ihailleen jääkärisotasankaria yli kaiken.

Sodan jälkeen varsinkin Onni Kokko kohosi myyttisiin mittoihin, kun kirjailija Ilmari Kianto kertoi hänen tarinansa 1.6.1918 Suomen Kuvalehdessä.

“Jospa meillä yli valkoisen Suomen joka perheessä olisi ylennyt näin sotaisia poikia, niin totta tosiaan meidän koko isänmaamme olisi raikunut ilon itkusta”, Kianto kirjoitti.

Oskar Peltokankaan hautajaisista tuli valtava yleisötapahtuma Vaasassa. Ruotsinkielisellä Pohjanmaalla hän oli vapaussodan juhlituimpia sankareita. Pohjalaisille sodan nimi on aina ollut vapaussota, ja se liitetään itsenäistymistaisteluun.

Peltokankaan nimen vaikutus näkyi vielä vuosikymmenten päästä. Riitta Svanbäckin äiti, Peltokangas sukunimeltään, meni nuorena tyttönä Raippaluotoon töihin postiin. Häneltä kysyttiin, onko hän sukua Oskar Peltokankaalle. Tyttö vastasi myöntävästi.

-Häntä kohdeltiin sen jälkeen kuin prinsessaa, Svanbäck kertoo.

Oskar Peltokangas ei ehtinyt naimisiin eikä hänellä ollut lapsia, joten lähimmät sukulaiset ovat sisarusten jälkipolvia.

Viimeinen hänen arvoituksensa oli kotitaloon kätketyt aseet. Svanbäckin isoisä muisteli, että aseet oli kätketty vintinpurujen sekaan. Niitä ei kuitenkaan löytynyt taloa purettaessa.

Lopulta selvisi, että toinen veljistä oli kaivanut aseet esiin ja hankkiutunut niistä eroon jatkosodan jälkeen Suomen asekätkennän aikana, jotta niistä ei voitaisi heitä syyttää.

Oskar Peltokangasta muistetaan 31.3.2018 hänen haudallaan Vaasassa, kun hänen kuolemastaan tulee kuluneeksi sata vuotta. Myös Onni Kokko on haudattu Vaasan sankarihautaan.

Sankari karautti karkuun laukut kultaa täynnä

Työtön autonasentaja Verner Lehtimäki nousi yhdessä vuodessa punaisten ylipäälliköksi ja brittiarmeijan everstiksi. Myöhemmin hänestä tuli agentti, Neuvostoliiton ilmavoimien pioneeri ja sveitsiläisen oopperalaulajan puoliso, mutta kuinkas sitten kävikään.

Supersankari, seikkailija, keikari, kosmopoliitti, vallankumouksellinen ja yhteiskunnan vihollinen numero yksi.

Verner Lehtimäkeä (1890–1938) voi kuvailla monilla määreillä. Hänen elämäntarinansa on joka tapauksessa hurja. Elokuvakäsikirjoituksena se olisi epäuskottavampi kuin Kadonneen aarteen metsästäjät.

Lehtimäki syntyi Vahdolla Varsinais-Suomessa. Parikymppisenä hän häipyi merille ja jäi Yhdysvaltoihin, jossa työskenteli 1910-luvulla karjapaimenena, teurastajana, jokilaivurina ja automekaanikkona.

Vuonna 1916 hän muutti yllättäen Turun kautta Pietariin. Siellä hän pääsi töihin Nevski prospektille brittiläisen Vauxhallin autoliikkeeseen, jonka toiminta kuitenkin päättyi vallankumouksen levottomuuksiin. Tuli aika palata kahtia jakautuneeseen Suomeen.

Toimen miehenä Verner Lehtimäki pani heti tuulemaan. Hän liittyi punakaartiin ja valitutti itsensä Turun ratsuosaston päälliköksi.

Ongelma oli, ettei ratsuosastolla ollut ratsuja. Siksi Lehtimäki käytti hyväkseen marraskuun 1917 suurlakon sekasortoa ja takavarikoi 20-henkiselle osastolleen hevoset. Itselleen hänen kerrotaan ottaneen paroni Rabbe Wreden uljaan Arab-nimisen oriin.

Tulikasteen osasto sai seuraavana vuonna pohjoispirkanmaalaisessa Väärinmajan kylässä Ruoveden ja Vilppulan välimaastossa. Siellä käytiin helmi–maaliskuun tulipalopakkasissa yksi sisällissodan ankarimmista taisteluista.

Tappiolle joutuneiden punaisten oli lopulta pakko vetäytyä Tampereelle.

Siellä pohjoisen rintaman ylipäälliköksi nimitetty Lehtimäki sai kurittomat joukkonsa järjestettyä asemiin Kalevankankaan itäreunaan. Sodan massiivisin taistelu alkoi niissä maisemissa kiirastorstaina.

Vaikka punaiset hävisivät, Lehtimäki teki ja antoi kaikkensa. Näyttääkseen kaartilaisille mallia hänen kerrotaan jopa ajaneen autollaan tulihelvettiin, joka oli valkoisten armottoman keskityksen kohteena. Hän palasi sieltä vahingoittumattomana, mutta auto oli täynnä reikiä kuin reikänauha.

Ylipäällikkö pakeni Tampereelta viime hetkellä, kun 500–700 hengen joukko pääsi saartorenkaan läpi yön pimeydessä Näsijärven jäätä pitkin. Sen jälkeen Lehtimäki jatkoi matkaansa ilmeisesti Vesilahden kautta Riihimäelle sekä edelleen Pietariin.

Tarinan mukaan ennen Tampereelta lähtöään punaiset tyhjensivät kaupungin pankkiholvit seteleistä ja kultaharkoista. Siksi Verner Lehtimäki ratsasti pakoon satulalaukut täynnä kultaa, joka päätyi – tai jonka ainakin piti päätymän – Venäjän vallankumouksellisille.

Pietarissa Lehtimäki asui Znamenskaja-aukion lähellä Martta Aution kanssa. Autio oli ison kuoreveteläisen talon 20-vuotias tytär, joka karkasi sodan melskeissä Lehtimäen kainaloon ja punaisten riveihin.

Lehtimäki ei kuitenkaan ollut paikallaan pysyvää tyyppiä. Omaksikin yllätyksekseen hän löysi itsensä loppukesällä 1918 Muurmannin legioonasta Vienanmeren rannalta.

Legioona oli brittien värväämä joukko-osasto, joka muodostui Suomen sisällissodan aikana Neuvosto-Venäjän puolelle paenneista punakaartilaisista. Lehtimäestä tuli sen johtaja ja samalla Britannian armeijan eversti.

Tapahtumien kulku tuntuu entistä uskomattomammalta, kun muistaa Lehtimäen olleen vielä vuotta aikaisemmin työtön autonasentaja.

Hengenlähtö
oli lähellä Vienanmeren rantamillakin.

Britit suunnittelivat Verneri Lehtimäen tappamista, kun heille huhtikuussa 1919 selvisi, että eversti oli bolsevikkien agentti. Jälleen kerran hän onnistui kuitenkin livahtamaan pakoon.

Seikkailijasta kehkeytyi lentäjä. Lehtimäestä tuli Neuvosto-Venäjän ilmavoimien pioneeri, joka jatkoi uraansa 1924–1932 Yhdysvalloissa. Sieltä hän palasi taas Neuvostoliittoon mukanaan 22 lentokoneen osat ja niiden kokoonpanolinja.

Tuolloin Martta Autio oli taakse jäänyttä elämää. Lehtimäki oli avioitunut vuonna 1923 sveitsiläisen oopperalaulajan Lilly Leemannin kanssa ja saanut tämän kanssa Eino-nimisen pojan jo edellisvuonna.

Jotakin Lehtimäen persoonasta kertoo vaimon kuvaus ensikohtaamisesta.

Esiintyessään hotelli Astorissa Pietarissa Leemann huomasi tuntemattoman komean miehen tuijotuksen. Esityksen jälkeen mies astui hänen eteensä, tarttui käsivarsista ja lausui:

“Te olette tuleva vaimoni. Sitä ei voi muuttaa. Menkää ja kertokaa se tuolle miehelle, jonka kanssa tänne tulitte. Sitten me lähdemme”.

Tammikuussa 1938
Josif Stalinin salainen poliisi koputti Lehtimäki-Leemannin perheen ovelle. Mies pidätettiin kaksoisagenttina.

Kolme kuukautta myöhemmin Verner Lehtimäki teloitettiin niskalaukauksella.

Lähteenä käytetty muun muassa Kimmo Lehtimäen kirjaa “Verner Lehtimäki – Punapäällikkö”, Revontuli 2005.

Tehtaan johtajaa ammuttiin selkään

Moottoritehtailija Juho Piirainen murhattiin Kokkolassa joulukuussa 1917 ennen sisällissotaa. Valkoisen osapuolen mukaan hän oli “vapaussodan ensimmäinen uhri”. Veriteon takana olivat radikaalit työläiset.

Joulua odotettiin Kokkolassa hyvin levottomissa tunnelmissa vuonna 1917. Keski-Pohjanmaan pääkaupunkiin oli muodostunut selkeä kaksoisrintama, suojeluskunnat vastaan venäläiset ja omat punaiset maanmiehet.

Aaton lähestyessä Kokkolassa alettiin pelätä toden teolla yhteentörmäystä sosialistien ja porvarien välillä. Pelko kävi toteen, sillä joulun alla Kokkolassa murhattiin moottoritehtaan johtaja Juho Piirainen. Valkoisten mukaan hän oli ”vapaussodan ensimmäinen uhri”.

Toimittaja ja tietokirjailija Janne Könönen käsittelee Juho Piiraisen murhaa tuoreessa kirjassaan Punaisen leijonan maa – Suomen hullu joulukuu 1917.

-Kokkola oli jakaantunut vanhastaan kantakaupungin ruotsinkieliseen yläluokkaan ja Ykspihlajan satamakaupunginosan köyhiin työläisiin. Radikaali sosialismi levisi tehokkaasti Ykspihlajassa. Yhteiskunnallisen vastakkainasettelun lisäksi kielikysymys kuumensi tunteita, Könönen sanoo.

Jo marraskuun 1917 suurlakon aikana Kokkolan kaduilla oli mukiloitu ohikulkijoita. Könösen mukaan Kokkolan kaupungin punakaartilla oli hurja maine myös ympäröivällä maaseudulla.

Könönen löysi Kansallisarkistosta esimerkiksi ylivieskalaisen Frans Aarnion kertomuksen. Aarnio heräsi eräänä joulukuun yönä siihen, kun tyttöjen makuuhuoneesta lyötiin ikkunat sisälle. Huhupuheiden mukaan teosta epäiltiin Kokkolan pelättyä punakaartia.

39-vuotias moottoritehtailija Juho Piirainen oli Kokkolan kaupungin huomattavampia miehiä. Hän oli A/B Motorfabrik Oy:n perustaja ja pääomistaja. Piirainen oli naimisissa, ja hänellä oli kolme tytärtä.

Kuopiossa syntynyt Piirainen oli tuttu nimi erityisesti Pohjois-Pohjanmaalla. Hän oli jo vuonna 1906 Oulussa asuessaan toiminut Voimaliitossa, yhtenä pääorganisaattoreista. Voimaliitto oli Suomen itsenäisyyttä ajanut järjestö, joka yritti hankkia aseita Venäjän vastaiseen taisteluun.

-Piirainen kuului Kokkolan yläluokkaan ja porvarileiriin. Piirainen oli kohtuullisen vaikutusvaltainen, koska hänet oli valittu puhumaan Kokkolan joulumarkkinoille punamiliisiä vastaan, Könönen kertoo.

Punaiset olivat vallanneet Kokkolan miliisilaitoksen itselleen ja linnoittautuneet rakennukseen. Piirainen piti puheen Raatihuoneen portailla suojeluskuntalaisten järjestämässä kansankokouksessa 22. joulukuuta.

-Kokkolan joulumarkkinoille tuli paljon maalaisia ympäröivästä maakunnasta. Kaupungin porvaristo otaksui, että nyt oli hyvä hetki informoida maalaisia, että Kokkolan miliisilaitos on punaisten kaappaama.

Porvarilehtien mukaan Piiraisen puhe oli hyvin maltillinen ja iski ainoastaan “huligaanivaltaa” vastaan. Punalehdistö taas väitti, että Piirainen sylki suustaan raatihuoneen torilla vihamielistä tekstiä työväestöä kohtaan.

Könönen kertoo, että Kokkolan joulumarkkinat johtivat punaisten ja porvarien nujakointiin. Venäläiset santarmit hajottivat suomalaisten keskinäisen mellakan ja määräsivät kaupunkiin ulkonaliikkumiskiellon.

Juho Piiraisen murha tapahtui samana iltana noin kymmenen maissa. Piirainen oli alkuillasta päätynyt keskikaupungille ystäväperheensä luo sulattelemaan päivän tapahtumia. Sieltä kotiin palatessaan hän astui jälleen Raatihuoneelle.

Yhteen lyhtypylväistä oli kiinnitetty venäläissotilaiden tiedonanto, jota Piirainen rupesi lukemaan tarkemmin. Silloin häntä ammuttiin selkään nurkan takaa. Lähistöllä olleet venäläiset sotilaat kantoivat tehtaanjohtajan Libeckin sairaalaan, jossa hän eli vain nelisen minuuttia.

-Radikaali työväestö oli Piiraisen murhan takana. Heidän oli vaikea myöntää se, koska oli niin raukkamaista ampua aseetonta miestä selkään.

Hän epäili, oliko Raatihuoneella pidetty puhe niin kiihkeä, että se olisi voinut johtaa murhaan. Hän löysi näyttöä siitä, että taustalla oli punaisten pitempiaikainen katkeruus Piiraista kohtaan.

Könösen mukaan esimerkiksi työläinen Jalmari O muisteli myöhemmin törmänneensä Piiraiseen Hagströmin nahkatehtaalla Kokkolassa suurlakon aikana.

-Insinööri Piirainen tuli sanomaan lakkolaisille, että “olette väärässä ja valkoiset tulevat palauttamaan järjestyksen”. Piirainen repi punaisen julistuksen seinältä pois, Jalmari O kirjoitti.

Työväenarkiston sääntöjen mukaan Jalmarin sukunimeä ei saa edelleenkään julkaista.

Könösen mukaan koko päivän tapahtumista on yksityiskohtia myöten hyvin erilaiset kuvaukset punaisten ja valkoisten puolen lehdissä.

-Opin itsekin ymmärtämään sisällissodan syttymistä paremmin Juho Piiraisen tapauksen kautta. Valkoinen ja punainen lehdistö kirjoittivat täysin omat totuudet murhasta. Omia lehtiään lukeneilla ihmisillä ei ollut mitään mahdollisuutta saada asiasta puolueetonta tietoa.

Piiraisen murhan tekijöitä ei saatu koskaan selville. Mitään oikeudenkäyntiä ei järjestetty, koska Suomen yleinen tilanne oli niin kaoottinen. Punaiset olivat vallanneet miliisin, joten venäläiset santarmit olivat ainoa “puolueeton” järjestyksenpitäjä Kokkolassa.

Juho Piirainen ei ole kovin tunnettu henkilö Kokkolassa tai Suomessa. Könösen mukaan veritekoja rupesi tulemaan sisällissodan aikana niin paljon, että yksittäinen murha unohtui nopeasti.

-Myöhemmissä suojeluskuntahistoriikeissa sanotaan, että Piirainen oli ensimmäinen vapaussodan uhri, Könönen kertoo.

Lähteenäon käytetty Janne Könösen teosta Punaisen leijonan maa – Suomen hullu joulukuu (Otava 2017).

Asiasanat

Uusimmat