Uutiset

Tämän tylyn kevään suuriksi kasvaneet sanat

Kuva: ERIIKA AHOPELTO
Kuva: ERIIKA AHOPELTO

”Enpä usko, että kukaan valehtelisi tuollaista syytä.”

Siinä on tämän synkän kevään koskettavimpia lauseita. Sen virkkoi poliisi tyttärelleni Hyvinkäällä Uudenmaan rajalla aurinkoisena lauantaiaamuna.

Tuosta muutama viikko aiemmin olin saanut viestin: Äiti voi jo paremmin. Flunssa on helpottanut. Kaikki vierailut on kuitenkin kielletty.

Sydänalaan hiipinyt huoli vanhan äitimme voinnista huojentui hieman.

Toki harmitti, ettei hoitokotiin voinut mennä vierailulle. Oli kuitenkin päivänselvää, että kielto oli enemmän kuin tarpeen. Koronapandemia kolkutteli jo Suomen ovella, ja jopa presidenttikin muistutti fyysisestä etäisyydestä.

Töissä selasin kansainvälisten kuvatoimistojen pysäyttävää kuvavirtaa Pohjois-Italiasta: avaruusolioilta näyttäneitä lääkäreitä ja hoitajia suojavarusteissaan, ruumisarkkujen rivistöä.

Uhriluvut nousivat päivä toisensa jälkeen. Riipaisevinta oli lukea siitä, kuinka vanhukset kuolevat sairaalassa yksin, koska läheiset eivät voi mennä heitä tapaamaan. Hautajaisiakaan perheet eivät voi järjestää. Läheinen vain katoaa sairaalan kautta hautausmaalle. Musertavaa.

Viikko myöhemmin uusi viesti kasvattaa taas huolta: Äiti on väsynyt eikä jaksa nousta sängystä. Ruoka ei maistu. Flunssa vaivaa yhä. Katsomaan ei saa edelleenkään mennä.

Mietin niitä tuhansia italialaisia, joiden äidit ja isät taistelevat hengestään sairaaloissa vailla kädestä pitäjää. Mikä tuska siitä jää kannettavaksi. Toipuuko sellaisesta koskaan?

Äidin hoivakodin hoitajakin kertoo, kuinka surullista on seurata sivusta, kun vanhukset eivät voi tavata läheisiään. Vanhukset, joista moni on kokenut sodan, joutuvat vielä tällaisenkin taistelun näkemään. Kohtuutonta.

Sitten koittaa maaliskuinen torstai ja soitto kotipuolesta: Äidin vointi on heikentynyt, ja saattohoito on aloitettu.

Kiiruhdamme paikalle. Onneksi vierailut sallitaan saattohoidon vuoksi – tosin supistetusti ensin kaksi kerrallaan, sitten vain yksi kerrallaan. Mihinkään ei saa koskea. Kädestä ei saa pitää kiinni, harmaahapsia silittää.

Äidin vointi heikkenee, ja yhtenä aamuna hän ei enää herää.

Hautajaiset ovat vain siunaus ulkona turvavälit huomioiden. Ei lohduttavia halauksia. Ei muistotilaisuutta, ei muistojen jakamista yhteen kokoontuen. Sitä ennen epävarmuus siitä, pääseekö lapsenlapsi siunaustilaisuuteen.

Kun Uudenmaan rajalla tytär kertoo rajan yli pyrkimisen syyksi mummon hautajaiset, poliisi uskoo syyn, eikä papin kirjoittamaa todistusta tarvitse näyttää. Poliisin lausumat sanat kasvavat suuremmiksi kuin ehkä ovatkaan. Tässä tylyäkin tylymmässä epäuskon ja kuoleman keväässä niiden valo lohduttaa.

Uusimmat

Näkoislehti

24.9.2020

Fingerpori

comic