Uutiset

Tiesitkö tätä: kommunistit yrittivät estää Koiviston nousun – eivät enää päässeet hallitukseen

Helsinki, Lännen Media

Pääministeri

Mauno Koivisto

(sd.) oli keväällä 1981 tiukan paikan edessä.

Tasavallan presidentti

Urho Kekkosen

terveydentila oli jo heikentynyt, mutta Suomessa oli kuitenkin ollut Kekkosen vuonna 1956 alkaneen valtakauden aikana tapana, että pääministeri jättää välittömästi eronpyyntönsä presidentin niin tahtoessa.

Perjantaina 3. huhtikuuta Suomen kommunistisen puolueen puheenjohtaja

Aarne Saarinen

vieraili Kekkosen virka-asunnossa Mäntyniemessä ja välitti portilla odottaneille toimittajille suuren uutisen: pääministerin vaihdos oli ”joka tapauksessa selvä”.

Kekkonen oli aiemmin päivällä syyttänyt pääministeri Koivistoa hidastelusta.

Moitteiden aihe kuvastaa hyvin sitä, minkälainen yhteiskunta Suomi oli Koiviston presidenttikausien kynnyksellä.

Suomeen neuvoteltiin uutta tulopoliittista ratkaisua eli tupoa.

Keskustapuolue vaati osaksi tupoa uusia maataloustulovaatimuksia. SKP:n poliittinen kattojärjestö SKDL halusi puuttua tupoon kuuluneen sosiaalipaketin sisältöön. Sosiaaliministeriö ilmoitti yllättäen, että paketin edellyttämät lait olisivat esiteltävissä vasta huhtikuun lopussa.

Kun Kekkonen

syytti Koivistoa hidastelusta ja sai nopeasti tukea kommunisteilta, monet suomalaiset alkoivat olla kyllästyneitä vanhaan kekkoslaiseen tapaan tehdä politiikkaa.

Saarisen Mäntyniemen-vierailua seuranneena päivänä keskustan pää-äänenkannattaja Suomenmaa uutisoi, että presidentti oli valmis nimittämään virkamieshallituksen. Pääministeri Koivisto oli kuitenkin sanonut pysyvänsä tehtävässään. Koivisto varmisti oikeuskanslerilta, ettei hänellä ollut velvollisuutta erota, koska hänen hallituksensa nautti edelleen eduskunnan luottamusta.

Koivisto kohosi monien silmissä sankariksi. Samalla häntä sivuun kammenneet kommunistit alkoivat menettää suosiotaan ja näyttää yhä enemmän päättymässä olleen ajan edustajilta, mikä johti vuosina 1983 ja 1987 SKDL:n tappioihin eduskuntavaaleissa.

SKDL:n kansanedustajien määrä romahti vuosien 1979–1987 aikana 35:stä 16 kansanedustajaan.

Kun Koivisto jo toimi sairastuneen Kekkosen sijaisena, Helsingin Sanomat julkaisi 18. lokakuuta 1981 mielipidemittauksen. Siinä 60 prosenttia vastaajista kannatti Koiviston valintaa presidentiksi Kekkosen jälkeen.

Vaikka Koiviston kansansuosio oli hurjaa, vanhoihin idänsuhteisiin viehtyneet teollisuusmiehet, kommunistit ja monet keskustalaiset yrittivät nostaa

Ahti Karjalaista

presidentiksi vuoden 1982 valitsijamiesvaalien lähestyessä, vaikka Karjalainen oli hävinnyt keskustan presidenttiehdokkuuden

Johannes Virolaiselle

.

Tehtaankadun eli

Neuvostoliiton suurlähetystön harmaa eminenssi

Viktor Vladimirov

on myöhemmin sanonut, että hän oli saanut erityistehtäväkseen ajaa Karjalaista presidentiksi, vaikka tämä oli tuolloin jo pahasti alkoholisoitunut.

Sisäpolitiikassa Kekkonen oli halunnut kommunisteja edustaneen SKDL:n monesti väkisin hallitukseen idänsuhteita vahvistamaan.

Koivisto ei antanut Moskova-kortille sisäpoliittista arvoa, eikä yrittänyt pitää keskenään eripuraisia kommunisteja hallituksessa. Kun SKDL joulukuussa 1982 erosi

Kalevi Sorsan

(sd.) kolmannesta hallituksesta, sillä ei enää ollut paluuta valtaan.

Sen sijaan Koivisto hyväksyi kokoomuksen pääsyn hallitukseen vuoden 1987 eduskuntavaalien jälkeen. Ennen

Harri Holkerin

(kok.) hallituksen nimittämistä kokoomus oli istunut 21 vuotta oppositiossa. Kekkonen ei valtakautensa jälkipuoliskolla ollut hyväksynyt kokoomusta hallitukseen Neuvostoliiton vastustuksen takia.

Kommunistit viettivät koko 1980-luvun lopun oppositiossa. Vuonna 1990 SKDL:n ja SKP:n raunioille perustettiin nykyinen Vasemmistoliitto, mutta sekään ei päässyt hallitukseen kuin vasta presidentti

Martti Ahtisaaren

kauden aikana.

Kirjoittaja on Lännen Median politiikan toimittaja ja poliittisen historian maisteri.

Perjantaina 3. huhtikuuta 1981 SKP:n puheenjohtaja Aarne Saarinen Tamminiemen portailta esiintyi sanantuojana.

Asiasanat

Uusimmat

Näkoislehti

20.9.2020

Fingerpori

comic