Uutiset

Toimittaja kertoo perussuomalaisten jaon salat – Miksi kirja Suomen House of Cardsista, Lauri Nurmi?

Miksi perussuomalaisten hajoamisesta piti kirjoittaa kirja, Lännen Mediassa työskentelevä Aamulehden politiikantoimittaja Lauri Nurmi?

– Siitä syystä, että tapahtuma on Suomen poliittisen historian merkittävin ja suurin kansanedustajien loikkaus pois hallituspuolueesta. Koko Suomen itsenäisyyden ajalta ei löydy vastaavaa tapausta. Jo pelkästään se olisi merkittävä ja tärkeä syy kirjoittaa reportaasikirja.

– Lisäksi ajattelen asian kiinnostavan suomalaisia lukijoita kirjan muodossa, koska se kuva, joka perussuomalaisten hajoamisesta syntyi ja on annettu tiedotusvälineissä kesäkuussa 2017, on pakostakin keskeisiltä osiltaan puutteellinen. Kun äkkiä rytisee ja uutisoidaan, mitä tapahtuu, jää kertomatta paljon siitä, miten ja milloin tämä hajoaminen oikeastaan alkoi. Kokonaan sivuun jää, milloin nämä ristiriidat ovat syntyneet ja miksi. Pakostakin uutisten välittämä kuva muodostuu julkisuudessa annettujen kommenttien kautta ja jää sen vuoksi täysin vaillinaiseksi.

– Ainoa tapa yrittää saada muodostettua asiasta perusteellisempi kuva on, että istuu ihmisten kanssa tunneiksi alas ja haastattelee heitä, pyytää kertomaan tapahtuneesta. Kirjaan osa teki niin omalla nimellään, osa luottamuksellisesti.

 

Mikä mielestäsi on pahin puute kuvassa, joka perussuomalaisten hajoamisesta välittyi mediassa tapahtumien aikaan?

– On kaksi pahaa puutetta. Vaikka sinänsä kansalaiset esimerkiksi Iltalehden gallupin mukaan eivät usko väittämää, että hajoaminen olisi ollut yllätys, edelleen jollakin tapaa vallitsee osatulkinta, että hajoaminen olisi jotenkin ollut yllättävä tapahtuma hallituksen sisällä. Näin ei ollut, vaan asiaan oli hallituksen sisällä valmistauduttu hyvissä ajoin. Kokoomus ja keskusta – kaksi muuta hallituspuoluetta – osallistuivat etukäteen perussuomalaisten hajottamiseen omalla toimillansa.

– On myös väitetty, että Jussi Halla-aho olisi nostettu Facebook-ryhmillä puolueen puheenjohtajaksi. Tämähän ei pidä ollenkaan paikkaansa.

 

Kun kerran näet, että median toiminnassa oli puutteita, halusit siis saada tilanteen päivitettyä ajan tasalle?

– Se oli yksi keskeinen syy kirjaan. Tärkeämpi oli, että minulla alkoi jo siinä kesäkuun alussa olla paljon näitä tietoja, mutta mikään lehtijuttu ei mahdollista tämän kaiken kirjoittamista. Sellaista lehtijuttua ei ole olemassa, että niin pitkästi voitaisiin kirjoittaa.

 

Kirjoitit jo reilu viikko ennen puoluekokousta lehteemme uutisen, josta tuli sitten tapahtumien jälkeen hyvin kuuluisa. Sitä on muun muassa leikkisästi kutsuttu “meediojutuksi”. Tuossa jutussa kerroit reippaasti ennen tapahtunutta perussuomalaisten jakautumisen päälinjat aika tarkalleen, aina Halla-ahon voiton jälkeen karkaavien kansanedustajien määrää myöten. Mitä muistat tuon jutun synnystä nyt? Arvasitko kirjoittaessa, että siitä tulee ehkä kuuluisin juttusi tähän mennessä?

– Oikeastaan arvasin, niin kuin kirjassakin kerron, kun se lähti Lännen Median osakaslehdille julkaistavaksi ja kun siitä oli päivällä käyty keskustelua toimituksessakin ja puhuttu lyhyesti, mitä on tulossa. Kyllä silloin aavistin ja tiesin, että mikäli se suunnitelma toteutetaan, todennäköisesti sellaista tai vastaavaa uutista ei voi politiikantoimittaja kirjoittaa kuin kerran. Olla niin selkeästi ainoa, joka asian kirjoittaa ja ensimmäisenä kertoo. Myös tiedon saaminen näistä hallituslähteistä oli hyvin poikkeuksellista. Mikään meediojuttuhan se ei ollut, vaan perustui ihan tietoon.

 

Mitä mieltä olet siitä, että juttua on kutsuttu ennustamiseksi tai meediojutuksi?

– Sehän on vain tarkoitushakuinen keino yrittää muuttaa mustaa valkoiseksi, koska ei haluta poliittisesti puhua totta. Sitten on mukava luoda mielikuvaa, joka ei vastaa totuutta.

 

Mielikuvaa, että media valehteli, keksi asioita omasta päästään?

– Ei, vaan että ennusti. Kun siinä ei ollut mitään tekemistä ennustamisen kanssa, vaan se perustui puhtaasti tietoihin siinä, missä mikä tahansa muukin uutisjuttu, joka julkaistaan tiedotusvälineissä.

 

No, nyt sitten tulee kirja. Miten asioiden käsittely kirjassa poikkeaa niiden käsittelystä uutisjutussa? Voitko siellä esimerkiksi esittää vapaammin omia tulkintojasi asioista?

– Kirja mahdollistaa lehtijuttuja laajemman kerronnan. Kirjassa pystyy yhdistämään kolme elementtiä. Ensimmäinen on tapahtumahistoriallinen kuvaus: vertaaminen esimerkiksi SMP:n hajoamiseen 1970-luvulla, ja sitten kuvaus Halla-ahon ja Timo Soinin sisäisestä valtataistelusta aina vuodesta 2008 lähtien. Tätä tapahtumahistoriallista kuvausta on mahdollista yhdistää asianosaisten ja muiden poliitikkojen kommentteihin, jotka lomittuvat tähän kuvaukseen.

– Sitten siellä mukana on totta kai omaa analyysiä, joka luo sidostekstiä ja kertoo lukijoille myös tarinan. Nämä kaikki kolme kirjoittamisen tapaa – tapahtumahistoria, haastattelut ja analyysi – on kirjassa mahdollista yhdistää.

 

Lyhyesti kuvattuna, ketkä kirjassasi puhuvat? Ketkä pääsevät ääneen?

– Iso hatunnosto asianosaisille siitä, että kirjassa on hyvin laajat haastattelut – paljon pidemmät kuin edes sunnuntaina lehtijuttu voisi olla – jo yksistään Timo Soinista ja Jussi Halla-ahosta. Lisäksi kirjassa esiintyvät omilla nimillään Jussi Niinistö, joka oli Soinin luottomies, Matti Putkonen, joka nyt jatkaa perussuomalaisissa mutta oli Soinin luottomies, Juho Eerola, joka on nyt perussuomalaisten puoluejohdossa ja oli Soinin aikanakin puoluejohdossa, Olli Immonen, Sampo Terho, joka kertoi, miten tulehtuneet henkilösuhteet perussuomalaisissa oli, Veera Ruoho… Siellä on lukuisia ihmisiä tästä omilla nimillään kertomassa. Muiden muassa Antti Rinne, Alexander Stubb ja Anna-Maja Henriksson analysoivat tapahtunutta.

– Keskustan ja kokoomuksen – jotka nyt ovat kaksi suurinta hallituspuoluetta – kohdalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin käyttää nimettömiä lähteitä, koska ihmiset, jotka kertovat asioita, eivät voi puolueitten hallitusaseman takia puhua niistä omilla nimillään.

 

Olet siis jututtanut useimpia perussuomalaisten ja nykyisten sinisten keskeisiä henkilöitä kirjaan. Keskustan ja kokoomuksen rooli varasuunnitelmassa on mielenkiintoinen. Uskotko, että kirjan ilmestymisen jälkeen tulee älähdyksiä tai jopa ärähdyksiä?

– Se on tietenkin mahdollista. Omasta mielestä tehtäväni ei ole miettiä sitä, älähtääkö joku, vaan tehtävänä on yrittää haastatella mahdollisimman kattavasti ja saada ihmisiä kertomaan suurelle yleisölle asioita, joita ei ikinä sanota vaikkapa eduskunnassa televisiokameroitten edessä.

– Kirjan keskeinen motiivi on, että jos ihmiset seuraavat vaikkapa päivittäin tv-uutisia tai lukevat asioita sanomalehdistä, heille syntyy helposti väärä kuva politiikasta. Ne lausunnot, joita annetaan julkisissa tiedotustilaisuuksissa, kameroiden edessä ja lehtitoimittajien nauhureihin haastatteluringissä, niissä yritetään tehdä oman puolueen kannalta myönteistä poliittista päivittäisviestintää.

– Sitten oikeastihan politiikka tapahtuu hyvin pitkästi kabineteissa ja salaisissa tapaamisissa, joissa lasketaan, miten saadaan hallitus pidettyä koossa tai oman puolueen kannatusta nostettua. Näistä asioista ei käytännössä koskaan puhuta julkisuudessa avoimesti, mutta sen sijaan niistä ollaan valmiita puhumaan silloin, kun joku on kirjoittamassa vaikkapa kirjaa. Havaitsin, että kyllä ihmisillä on tarve kertoa myös tästä politiikan peliluonteesta, kun heiltä siitä ajan kanssa kysyy.

 

Paljon puhutaan avoimuudesta ja salailusta. Onko mielestäsi oikein, että poliitikot pitävät demokraattisessa yhteiskunnassa myös salaisia kokouksia?

– Kyllä [miettii hetken]… Ilman tätä politiikan salaista puolta politiikan tekeminen muuttuisi mahdottomaksi.

– Perussuomalaisten hajoamisen kohdalla itseäni journalistina, ja tässä tapauksessa kirjailijana, häiritsee se, että asianosaiset aliarvioivat kansalaisia siinä mielessä, että tästä käsikirjoitettiin näytelmä, jossa kansalaisia harhautettiin väärillä tiedotteilla ja tekaistuilla lentonäytöksillä, ja sitten vielä sen jälkeen eduskunnan täysistunnossa väitettiin, että etukäteisvalmistautumista ei ollut. Vaikka lähteet puolueiden sisältä kertovat, että totta kai oli etukäteisvalmistautumista.

– Minusta sitten sen jälkeen, kun jotain on toteutettu, olisi suoraselkäistä tulla ulos ja sanoa, että “no joo, näin me tehtiin ja valmisteltiin”. Mutta tässä on tietenkin se puoli, että äänestäjät varmaankin silloin rankaisisivat ja pitäisivät sitä juonitteluna ja näkisivät nämä salaiset kokoukset jotenkin kielteisessä valossa.

– Minä en pidä niitä kielteisinä. En moralisoi poliitikkoja, jotka tekevät tällaisia etukäteissuunnitelmia. Kirjassa en missään tapauksessa ota niihin kantaa. Toivon, ettei lukiessa tule sellaista kuvaa. Tavoitteenani on aidosti kertoa siitä maailmasta lukijoille, että lukijat saisivat realistisemman kuvan politiikasta.

 

Sinulla ei ole kirjassa siis sankareita ja konnia?

– Ei… Ei siinä ole sankareita tai konnia, vaan siinä on poliitikkoja, jotka kukin omista valtapyrkimyksistään ja motiiveistaan lähtien pyrkivät pysymään vallassa.

– Ja sitten kun pelissä on koko Suomen hallituksen pystyssä pysyminen ja maakuntauudistuksen toteutuminen tai Timo Soinin jatko ministerinä, niin ollaan valmiita tekemään melkein mitä tahansa, jotta se onnistuu. Melkein mitä tahansa. Sen kertominen on se iso motiivi.

 

Entäs sitten media. Millaisen arvosanan annat Suomen toimittajille, joihin itsekin kuulut, tämän asian käsittelystä silloin niinä kiihkeinä uutispäivinä? Paljastuiko sinulle jotakin uutta suomalaisen median luonteesta?

– Yleisesti ottaen suomalainen media tekee laadukasta työtä. On paljon asiantuntevia kollegoita, jotka tekevät laadukasta jälkeä. Mutta tarkoitat kai, onko jotain mediakriittisiä havaintoja? Kaksi on ylitse muiden. Kun Timo Soini kirjoitti kuuluisan blogitekstinsä tästä, että “Juudas hirtti itsensä, minä en”, sen tekstin sävyhän oli sellainen, että olisi voinut olettaa, että suomalaisessa mediakentässä kollektiivisesti olisi havahduttu siihen, että kun se noin julmistuu, niin laitetaanpa kaikki resurssit nyt sen selvittämiseen, että mitäköhän siellä nyt tapahtuu hallituksessa…

 

Siinä tilanteessa siis Soini muun muassa syytti blogissaan (3.6.) Helsingin Sanomien politiikantoimituksen esimiestä Marko Junkkaria “lankeamisesta Lännen Median ansaan”. Väite liittyi uutiseesi (julkaistu 2.6.), että perussuomalaisten jaosta oli olemassa etukäteissuunnitelma, jossa Soini jättäisi puolueensa. Poliitikon kieli oli poikkeuksellisen kovaa, kun Soini puhui “systeemin oksennuksesta” ja “valemedian aikakaudesta”. Tämän olisi siis pitänyt aiheuttaa sinun mielestäsi entistä suuremman paineen mediasta kysyä, miksi Soini toimii näin kuin toimi?

– Kyllä. Jokainen meistä tietää yksityiselämästä, perhepiiristään tai kaveriporukoista, että jos joku oikein hermostuu… hermostuu paljon enemmän kuin voisi kuvitella hermostuttavan, hermostuu sillä tavalla, että saa oikein sellaiset pienet itkupotkuraivarit ja vielä kiistää samalla jotain… Silloin päinvastoin aletaan sanoa, että hetkinen, miksi sinä tästä nyt noin hermostut, jos tässä ei ole jotain perää?

– Tässä tapauksessahan Soini jälkikäteen “plokissa” totesikin, että se oli kova teksti, jolla oli paikkansa. Kun Soini näin kirjoitti, hän viittasi siihen, että Soinin piti tämä Lännen Median uutisesta hyvälle vauhdille lähtenyt keskustelu tappaa keinolla millä hyvänsä.

– Jälkikäteen olen kuullut, jätettäköön toki nimet toimittajien keskinäisiin ajatustenvaihtoihin, että liki kaikissa isoimmissa toimituksissa käytiin itsekriittistä keskustelua, että pahus, miksi tulkitsimme Timo Soinin kolumnin väärin. Tai osa tulkitsi. Itsekin sain paljon viestejä jo silloin ennen puoluekokousta kollegoilta, jotka sanoivat, että totta kai Soinilla tämä suunnitelma on, kun se noin hermostui. Totta kai sitä myös ihmeteltiin, miksi hän näin hermostui.

– Tässä voi olla opetus niin talouden kuin politiikan isoihin asioihin. Seuraavan kerran, kun joku oikein kovasti hermostuu, kannattaa toimituksissa pitää vielä yksi palaveri ja miettiä, onko meillä keinoja yrittää selvittää vähän perusteellisemmin sen hermostumisen taustoja.

 

Siinä kohtaa suomalainen media oli hieman ehkä hampaaton, mutta varmaan moni oli myös pyörällä päästään, koska tapahtumien vauhti oli niin raju. Sinä olit ihan pyörremyrskyn ytimessä noina päivinä. Miltä se tuntui olla tällaisen kohun keskellä ja yksi sen aiheuttajakin? Jouduit kuitenkin pitämään pään kylmänä ja tekemään uusia uutisia, vaikka ympärillä oli aikamoinen myräkkä. Miltä se ihan tuntui, ihan tuntumalla tuntui?

– Tietenkin se tuntui jälkikäteen hämmentävältä, mutta itse uutistilanteessa tuntui hyvin levolliselta ja keskittyneeltä.

– Toimittajalla on hyvin levollinen olo silloin, kun hän tietää omat lähteensä ja perustyö on tehty niin, että kaikki julkaistu kestää kritiikin. Myös siinä mielessä, että se korreloi tapahtuvan todellisuuden kanssa yksi yhteen. Silloin ei ole epävarmaa oloa, vaan voi täysin keskittyä työn jatkamiseen, kun on tehnyt pohjatyöt hyvin.

– Sitä skuuppia edelsi parin viikon työ. Olin koko toukokuun ajan ihmetellyt, että vaikka Halla-aho sanoo, ettei Soini voi jatkaa ulkoministerinä, minkä ihmeen takia Soini on noin levollinen ulospäin? Tuli hypoteesi, että Soinilla täytyy olla joku varasuunnitelma. Lähdin selvittämään, mikä se Soinin varasuunnitelma on, ja sain sen selville touko-kesäkuun vaihteessa. Soinin varasuunnitelma oli se, että perustetaan oma eduskuntaryhmä ja perussuomalaiset puolueena joutuu oppositioon.

– Kun sen sai kirjoitettua, ja jo se uutinen perustui niin pitkälliseen selvitystyöhön, oli myrskyn silmässä tyyntä.

 

Kirjassa on myös hyvin henkilökohtainen taso. Siinä kuvataan toimittajan arkea ja Laurin omaa kehityskaarta alkaen ensitapaamisesta Timo Soinin kanssa nuorena toimittajana. Miten kuvailisit politiikan toimittajan työtä yhdessä Suomen suurimpiin kuuluvista medioista, Helsingissä, pääkaupungissa? Millaista elämää se on, ja minkälainen duuni?

– Työhän on tämän maan kiinnostavimpia omalta kannaltani. Näköalapaikasta puhuminen pitää kirjaimellisesti paikkansa.

– Samaan aikaan on oltava myös hyvin nöyrä siinä mielessä, että mitään ei saa ilmaiseksi. Ehkä joskus yleisö, jolle tätä työtä teemme, saattaa ajatella, että helppoahan se siellä on, kun poliitikot tulevat varmaan kuiskuttelemaan ja kertomaan. Näin se ei ole. Kyllä vallankäyttäjien ja taustavaikuttajien ja sitten meidän, vaikka Lännen Median toimituksen, välillä on kuilu, joka pitää aina ylittää. Sinne ihmisten luokse on mentävä: tutustuttava ihmisiin ja käytävä lounailla ja illallisilla. On puhuttava pitkiä puheluita.

– Ammattina se on vaativa, vaikka niin omasta työstään toki sanoo moni. Aina kun tulee uusi uutisaihe, pitää laittaa itsensä peliin. Ehkä keskeistä on, että rakentaa suhteita pitkäjänteisesti. Se on hienoa, että oma työnantaja on nähnyt sellaisella toimittajantyöllä olevan arvoa, jossa verkostoituminen on keskeinen osa ammatin kuvaa. Kaikkein merkittävimpiä politiikan uutisia ei pysty millään hankkimaan etukäteen päätöksistä, jos ei henkilökohtaisesti rakenna luottamussuhteita ylimpiin vallankäyttäjiin, eikä se onnistu, jos istuu vain tietokoneen ääressä toimituksessa.

 

Vaikuttaa siltä, ettei tuo ole pöllömpi homma. Tai ainakin sinulle sopii?

– Minullehan tämä on yksi lapsuuteni toiveammateista. Oli siinä listassa muutamia muitakin vaihtoehtoja, kuten esimerkiksi historianopettaja, tutkija, ja ehkä enemmän perhepiirin paineesta joskus mietin, tulisiko minusta juristi. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, suunnilleen kymmenvuotiaasta yksi mahdollinen toiveammatti oli politiikantoimittaja.

 

Loppuun vielä tärkeä kysymys. Oletko nähnyt House of Cardsin?

– Joo!

 

Anna-Maja Henriksson vertasi Suomen politiikkaa House of Cardsiin. Mitä mieltä tästä olet?

– Se pitää sikäli paikkansa, että House of Cards -sarjan avauskuviossa päähenkilö Frank Underwoodilla on tavoitteena Yhdysvaltain ulkoministerin paikan saaminen. Sitten taas Timo Soinilla siinä, miksi Soinin lähipiirissä laadittiin maalis-huhti-toukokuussa varasuunnitelma tästä loikkausoperaatiosta, jos Halla-aho voittaa, yksi asia on ulkoministerin pestin säilyttäminen. On siitä tällainen hauska yhteys löydettävissä. Siinä missä Frank Underwood himoitsee ulkoministerin salkkua, Timo Soini haluaa pitää siitä kynsin hampain kiinni.

 

Mutta Lauri, oletko nähnyt myös House of Cardsin myöhemmät tuotantokaudet? Tässä täytyy huomata, että ulkoministerin virkahan on Frank Underwoodille vasta ponnahduslauta presidentin tehtäviin, ja sitten vaimosta tulee varapresidentti, ja siinä matkan varrella Frank Underwood murhaa politiikantoimittajan työntämällä tämän metrojunan alle ja lopettaa koiran ampumalla. Tällaisia tekoja ei ole vielä Suomen politiikassa onneksi ainakaan toistaiseksi nähty.

– Ei, eikä varmaan tulevaisuudessakaan toivon mukaan nähdä. Kirjaa tehdessä havaitsi sen, että salaisistakin asioista ja suunnitelmista ollaan myös valmiita keskustelemaan toimittajien kanssa.

– Meillä onneksi on sellainen kulttuuri, että poliitikot ja toimittajat monissa tilanteissa pohjimmiltaan mieltävät olevansa osa tätä demokratiakoneistoa. Suomessa on toimittajilla eduskunnassakin poikkeuksellisen hyvät työskentelymahdollisuudet.

– Meillä toki yksittäiset poliitikot saattavat mediaan välillä hermostua, mikä kuuluu asiaan, mutta yleisesti ottaen he kyllä tietävät, että ilman mediaa ei olisi heitäkään eikä heidän uraansa. Jokainen poliitikko, joka pyrkii kansanedustajaksi tai ministeriksi, tarvitsee tietyn määrän julkisuutta ja ymmärtää tämän meidänkin työmme arvon.

 

Asiasanat

Uusimmat