Vuosi sitten Pohjois-Ukrainan Tshernihivissä koulupsykologi Kateryna Novik, 37, heräsi räjähdyksen ääniin varhain aamulla.
Vaikka Venäjän laajamittaisen hyökkäyssodan alkamisesta oli puhuttu ja Novik oli jopa pakannut lähtölaukun valmiiksi, oli sodan alkamista silti vaikea uskoa.
– Olin fyysisesti valmistautunut, mutta henkisesti en, Novik kertoo STT:lle Tshernihivissä vuosi tapahtumien jälkeen.
– Minusta tuntui kuin olisin ollut maailmanlopusta kertovan elokuvan hahmo. Mutta eivät elokuvat tai uutiset pysty välittämään sitä tunnetta, mitä ihminen tuntee tällaiseen tilanteeseen joutuessaan.
Sodan alkupäivänä Novik juoksi miehensä kanssa naapuritaloon, jossa miehen veli asui. Veljen talossa oli kellari.
Kellari oli pieni, niin pieni, ettei siellä voinut edes maata. Siinä kellarissa Novik kuitenkin asui seuraavat 23 päivää.
Yhteensä pienessä kellarissa asui kuusi aikuista ja kaksi lasta. Nuorin lapsista oli vasta viiden kuukauden ikäinen. Lisäksi kellarissa majoittuivat kaksi kissaa ja koira.
Piilossa sähköttömässä kellarissa pyöräilykypärät päässä
Pääkaupunki Kiovan pohjoispuolella sijaitseva Tshernihiv on lähes 300 000 asukkaan idyllinen kaupunki, joka on kuuluisa etenkin näyttävistä kirkoistaan.
Heti hyökkäyssodan aluksi kaupunki joutui Venäjän piirittämäksi. Venäjä piiritti ja pommitti kaupunkia viikkojen ajan, mikä teki sen asukkaiden elämästä helvettiä.
– Tykistön ammunta oli jatkuvaa. Päivällä oli ehkä noin 20 minuutin tauko, yöllä muutaman tunnin. Muuten se ei koskaan loppunut, Novik sanoo.
Talosta, jossa Novik perheineen piileskeli, katkesivat sähkö ja vesi. Heillä oli varastossa omatekoisia säilykkeitä, joita he söivät. Rauhallisimpina hetkinä he kiipesivät ylös keittiöön ja kokkasivat ruokaa siellä.
Talon vieressä oli pieni lampi, josta he hakivat ämpärillä vettä. Sitä käytettiin peseytymiseen ja tiskaamiseen. Välillä he lämmittivät ulkona nuotiolla kiviä, toivat niitä sisälle taloon ja nukkuivat niiden kanssa.
Pyöräilyä harrastava perhe istui usein pyöräilykypärät päässä kellarissa. Talo oli tehty puusta, joten he arvelivat, että kypärät voisivat auttaa suojaamaan heitä edes jonkin verran, jos talo romahtaisi pommituksien seurauksena.
Myös koiralla oli kellarissa tärkeä rooli. Se lämmitti siellä nukkuvia ihmisiä.
Koira kävi ulkona tarpeillaan, mutta oppi hyvin nopeasti, milloin se olisi liian vaarallista.
– Koira oppi, että jos on ilmahälytys, sen pitää juosta heti sisään, Novik sanoo.
Kasvien istutus toi toivoa tulevaisuudesta
Venäjä jatkoi kaupungin tulittamista. Koska sähköt olivat poikki, tietoa ulkopuolella olevista tapahtumista ei aina saatu. Talosta löytynyt radio oli Novikille ja hänen perheelleen yksi harvoista keinoista saada tietää, mitä ulkopuolella tapahtui.
Päivien ainoa ajanviete oli ruoanlaitto. Novik halusi kuitenkin keksiä myös muuta tekemistä. Oli pakko, jotta hän ei olisi tullut hulluksi.
– Päätin istuttaa kasveja, koska kasvien istuttaminen antaa toivoa. Jos istutat kasveja, uskot, että sinulla on tulevaisuutta.
Yhtenä päivänä Novik meni hoitamaan puutarhassa olevia puita. Hän näki sotilaslentokoneen lentävän matalalla.
– Ehkä olisi pitänyt juosta, mutta jäin tuijottamaan sitä.
Hän näki, kuinka lentokoneeseen osui. Sen jälkeen lentäjä lensi ulos heittoistuimen avulla ja alkoi laskeutua alas laskuvarjolla.
– Silloin tajusin, että tämä voi olla vaarallista, sillä lentäjällä voi olla ase.
Novak oli oikeassa. Myöhemmin hän luki uutisista, että ukrainalaiset olivat saaneet lentäjän kiinni. Sitä ennen sotilas kuitenkin surmasi yhden siviilin aseellaan.
Ainoa keino rauhoittua oli hyväksyä kuoleman mahdollisuus
Päivien kuluessa tilanne alkoi tuntua entistä uhkaavammalta. Sotilaskoneet lensivät alueella kaksi, kolme kertaa päivässä ja tiputtivat pommeja, Novik sanoo.
– Tilanne muistutti venäläistä rulettia. Kuulimme räjähdyksiä, emmekä tienneet, osuuko myös meihin. Aina kun lentokone poistui, tuli helpotus siitä, että jäimme eloon.
Eräänä päivänä pommitus oli niin kovaa, että Novik kertoi mielessään sanoneensa jo elämälle hyvästit.
– Ainoa keino rauhoittua oli hyväksyä, että kuolema tulee ennemmin tai myöhemmin, ja sinä et voi vaikuttaa siihen. Se on samuraisoturin asenne.
Pakoon lähtö oli elämän vaikein päätös
Kellarissa olevat alkoivat pohtia pakoa. Se ei kuitenkaan ollut helppo päätös. Vaihtoehtoina olivat riskialtis matka sota-alueen läpi tai jäädä suojaan odottamaan, miten kävisi.
Joka aamuisissa neuvotteluissa he pohtivat, pitäisikö lähteä vai jäädä.
– Se oli elämäni vaikein päätös, Novik sanoo.
Lopulta Novikit päätyivät lähtemään. Venäjän hyökkäyksen alusta oli kulunut tässä vaiheessa 23 päivää.
Päätöksen jälkeen edessä oli heti uusi vastoinkäyminen. Perheen auto ei suostunut käynnistymään yrityksistä huolimatta.
– Koimme toivottomuutta. Olimme tehneet viimein päätöksen, mutta emme voineet toteuttaa sitä.
Lopulta naapuri auttoi heitä käynnistämään auton.
Sotilaat ottivat osaa kuultuaan, mistä kaupungista perhe saapui
Novikit ajoivat kaupungissa paikalle, jonka he olivat kuulleet olevan ukrainalaisten sotilaiden tarkastuspiste kaupungista poistuville autoille. Se oli kuitenkin tuhottu. Paikalla oli savuava auto. Edessä oleva silta oli vielä ehjä, mutta sillalla oli reikiä, joissa oli räjähteitä. Viereiseltä pellolta ammuttiin myös ammuksia.
He alkoivat ensin ajaa takaisin. Novik kuitenkin tajusi, että tämä oli ehkä heidän viimeinen mahdollisuutensa päästä pois kaupungista. Samalla he näkivät, että heidän takaansa tuli kolme autoa. Ne ajoivat sillan läpi vauhdilla.
– Ne ajoivat varmaan 200 kilometriä tunnissa.
Novik ja hänen puolisonsa päättivät tehdä saman ja ajoivat nopeasti autojen perässä. He selvisivät sillan yli ilman räjähteiden laukeamista.
Tämän jälkeen he kääntyivät pienemmälle maastossa kulkevalle reitille, koska he tiesivät, että päätiellä oli Venäjän sotilaita. Matkalla he näkivät, kuinka ihmisiä käveli pellon laitaa pitkin kantaen mukanaan lapsiaan ja omaisuuttaan.
– Emme voineet ottaa heitä kyytiin, koska oma automme oli täynnä.
Tiesuluilla he alkoivat kohdata ukrainalaisia sotilaita, jotka auttoivat heitä eteenpäin. Mitä pidemmälle he etenivät, sitä turvallisemmaksi heidän olonsa muuttui.
– Tiesimme, että olimme nyt omien joukkojemme suojelemia.
Sotilaat myös kysyivät perheeltä matkan aikana, mistä he olivat tulossa.
– Kun he kuulivat, mistä olemme, he ottivat osaa. He tiesivät, että Tshernihivissä oli täysi helvetti.
Lähikaupungin normaali todellisuus oli shokki
He saapuivat lopulta Nizhynin kaupunkiin, jossa asui heidän ystäviään. Nizhyn sijaitsi vain reilun 100 kilometrin päässä Tshernihivistä, mutta sen todellisuus oli aivan toisenlainen. Se oli omanlaisensa shokki.
– Ihmiset joivat kahvia kaduilla ulkona auringon alla. Se tuntui aivan uskomattomalta ylellisyydeltä, Novik sanoo.
He majoittuivat ystäviensä luokse. Näillä oli asunnossaan kaksi kylpyhuonetta ja lämmitetty lattia. Se tuntui toiselta maailmalta Tshernihivin jälkeen, jossa he olivat pesseet sukkiaan lammessa, ja jossa jopa vessassa käynti oli vaarallista.
Ystävät tarjosivat heille majapaikkaa toisen kerroksen makuuhuoneesta. Novik halusi kuitenkin nukkua lattialla eteisessä, koska koki sen turvallisemmaksi, jos taloa tai sen lähiseutua pommitettaisiin.
Talon omistajan oli vaikea ymmärtää tätä. Novikin mukaan mies eli tuolloin edelleen kuin todellisuudessa ennen sotaa.
– Heille pommitukset olivat vain jotain, mitä he näkivät uutisista.
Novikit viettivät kolme viikkoa talossa, mutta sielläkin tilanne alkoi muuttua vaikeammaksi.
Talosta katkesivat sähköt. Kun sähköt menivät, Novik yritti vakuuttaa talon omistajan valmistautumaan ja täyttämään vesipulloja ja ämpäreitä vedellä vesikatkon varalta. Mies kuitenkin piti asiaa ylireagointina, eikä ottanut asiaa tosissaan.
Myöhemmin talosta katkesi myös vesi, kuten Novik oli varoittanut.
– Hän (talon omistaja) myönsi olleensa väärässä.
Eräänä päivänä he näkivät, kun viereiseen omakotitaloon osui ohjus. Se heitti maassa olevat mullat ylös suureksi multapilveksi kuin elokuvassa.
– Ihmiset olivat kellarissa, joten he jäivät eloon, Novik sanoo.
Sähkön tai veden puute ei häirinnyt kotiinpaluun iloa
Venäjän piiritys Tshernihivissä päättyi lopulta huhtikuun alussa kestettyään hieman yli kuukauden. Piirityksen päätyttyä Novik palasi kotikaupunkiinsa.
– Meille sanottiin, että on liian aikaista tulla takaisin, koska kaupungissa ei ollut sähköä tai vettä. Olimme kuitenkin niin iloisia, että pääsimme kotiin, että emme välittäneet.
Kaupungin pormestarin mukaan venäläiset tuhosivat 70 prosenttia kaupungista piirityksen aikana. Yhteensä ainakin yli 700 ihmistä kuoli piirityksen aikana.
Venäjä teki iskuja lukuisiin siviilikohteisiin, kuten kouluihin ja asuinrakennuksiin. Yksi iskuista surmasi leipäjonossa jonottaneita siviilejä.
Lasten ongelmat muuttuneet
Kauhujen jälkeen kaupungin jälleenrakennus on alkanut. Asukkaat yrittävät palata normaaliin elämään.
Myös Novik tarttui heti toimeen kaupunkiin palattuaan. Hän ajoi polkupyörällään ympäri kaupunkia ja jakoi humanitaarista apua ihmisille, jotka eivät voineet liikkua itse sitä hakemaan. Hän myös palasi töihin kouluunsa, joka on jälleen toiminnassa.
Myös suomalaiset ovat osaltaan osallistuneet Tshernihivin jälleenrakennukseen Kirkon Ulkomaanavun kautta. Järjestö on järjestänyt muun muassa psykologeille ja opettajille koulutusta siitä, miten traumoja ja stressiä voi purkaa. Tähän koulutukseen myös Novik osallistui.
Sota on aiheuttanut sen, että Novikin hoitamien lasten ongelmat ovat hyvin erilaisia kuin aiemmin. Aiemmin ongelmat koskivat riitoja vanhempien tai muiden lapsien kanssa. Tai sitten he halusivat puhua psykologin kanssa vanhempiensa avioerosta.
Nyt lapsien kotitalot ovat voineet tuhoutua tai toinen vanhemmista on kuollut. Osalla maaseudulla asuneista on kokemuksia miehityksen alla elämisestä.
Osa lapsista käy koulua paikan päällä, osa etänä ulkomailta käsin. Koulupäivän keskeyttävät välillä ilmahälytykset, jotka alkavat soida myös haastattelun aikana. Silloin lapset siirtyvät pommisuojaan opiskelemaan.
Juuri se tekee lapsien auttamisesta vaikeaa. Traumaattinen sotatilanne on yhä todellisuutta, ei takana olevaa menneisyyttä.
– Voimme vain lieventää sodan vaikutuksia lapsiin, mutta emme voi puhua vielä jälkihoidosta. He ymmärtävät, että sota tai uhka ei ole ohi, Novik sanoo.
Lapsien motivaatio opiskella on myös kärsinyt.
– He eivät ymmärrä, miksi heidän pitää opiskella, koska he eivät osaa ajatella tulevaisuutta, Novik sanoo.
Novik yrittääkin osaltaan motivoida lapsia. Hän on näyttänyt lapsille videoita, joissa esiintyy Ukrainan armeijassa taistelevia julkkiksia.
– Videolla he kertovat, että heidän tehtävänsä on taistella. Lasten tehtävä on taas opiskella, jotta he voivat olla mukana jälleenrakentamassa Ukrainaa sitten, kun olemme voittaneet sodan.